Lue keskustelun säännöt.
helpolle lapselle on helpompi olla hyvä äiti
02.05.2012 |
Mä olen niin kypsänä näihin rauhallisten ja "helppojen" lasten kasvattajiin, jotka on niin tyytyväisiä itseensä ja saatanan omahyväisenä neuvomassa kaikessa: "Meidänkin Pihlahelmiina huusi yhtenä iltana 20 min tutin perään, ja sit se tottui siihen eikä enää tuttia kaivannut." "kyllä ne lapset nukahtaa sänkyynsä kun vaan laittaa ne sinne..."jne. On se niin ihanaa kun voi lukea omiksi ansioikseen sen ihanan sujuvan ja seesteisen arkensa.
Kommentit (6)
Mutta niin se mieli muuttui, kun toinen syntyi joka on kaikkea muuta kuin rauhallinen ja `kiltti`.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta uskon myös siihen, että monen käytöshäiriön takana piilee huono äitiys / isyys / muut ongelmat perheessä. Ei tosin aina.
mulla oli ensimmäinen hyvin vaikea temperamentti ja tunsin jatkuvasti syyllisyyttä että olen täysin kelvoton äiti. Uskoin että koko vaistomaiset eleeni ja kommunikointini lapsen kanssa on jotenkin niin synnynnäisesti pielessä että saan lapsen ihan sekaisin pelkällä olemassaolollani. Lapsi oli semmoinen aina tyytymätön, hyvin aktiivinen ja vaativa, nopeasti pitkästyvä kiukkupussi.
No sitten syntyi kuopus, ja kas, sehän oli ihan erilainen. Tämän kaverin heräämistä päiväunilta ei välttämättä edes huomannut koska se ei esikoisen tapaan herättänytkään koko kulmakuntaa vertahyytävällä rääkynällä heti kun heräsi, vaan saattoi kaikessa rauhassa ihmetellä maisemia yksikseen tyytyväisenä. Muutenkin oli helppo ja kaikkeen sopeutuvainen. VÄhitellen aloin uskoa että en olekaan paska äiti vaan lapset vaan ovat erilaisia ihan luonnostaan.
Nolo tunnustus mutta mulle jotenkin aina tuo vaikeampi on ollut rakkaampi, jos niin voi omista lapsista sanoa. Hän on enemmän omanlaiseni, semmoinen pikku myymäinen kiukkuinen sisupussi, minun on helpompi samaistua häneen kuin sinänsä aurinkoiseen ja ihanan luontoiseen veljeensä joka on minulle aina jotenkin "laimea".
Mulla tosin molemmat tyttöjä, mutta luonteeltaan ovat kuin yö ja päivä. Kuopuksen kohdalla olen edelleen hämmästänyt siitä, ettei vauvana huutanut, ei ole ollut kunnon kiukku-uhmaa... itseasiassa ei juuri itkekään muulloin kuin kipeenä. Ehkä en ole kuitenkaan niin paska kasvattaja.
Toisaalta uskon myös siihen, että monen käytöshäiriön takana piilee huono äitiys / isyys / muut ongelmat perheessä. Ei tosin aina.
käytöshäiriöstä? Minusta sitä ei pitäisi ainakaan kovin pienenä antaa koska silloin tosiaan vielä synnynnäinen temperamentti määrää niin paljon eikä kasvatus ole vielä ehtinyt kauheasti tasata särmiä ja opettaa impulssitason päälle sopivaa käytöstä. Kun kyllähän noita "vaikeita" lapsia voi myös yhtälailla kasvattaa kuin muitakin, se on vaan vähän haastavampaa ja vaatii enemmän keinoja ja aikaa ehkä joskus.
t. 2
Toisaalta uskon myös siihen, että monen käytöshäiriön takana piilee huono äitiys / isyys / muut ongelmat perheessä. Ei tosin aina.
käytöshäiriöstä? Minusta sitä ei pitäisi ainakaan kovin pienenä antaa koska silloin tosiaan vielä synnynnäinen temperamentti määrää niin paljon eikä kasvatus ole vielä ehtinyt kauheasti tasata särmiä ja opettaa impulssitason päälle sopivaa käytöstä. Kun kyllähän noita "vaikeita" lapsia voi myös yhtälailla kasvattaa kuin muitakin, se on vaan vähän haastavampaa ja vaatii enemmän keinoja ja aikaa ehkä joskus.
t. 2
siis eri asia kuin temperamentti. Sille on olemassa ihan diagnostiset kriteerit:
"Oirekuvan täytyy sisältää osa seuraavista oireista: kiukkukohtauksia, riitelyä, tottelemattomuutta, tahallista toisten ärsyttämistä, toisten syyttämistä omista virheistä, suuttumisherkkyyttä, usein ilmenevää vihaisuutta, ilkeyttä tai kostonhaluisuutta, valehtelua hyödyn saamiseksi, fyysisiä tappeluita, ”aseen” käyttöä, kotoa poissaoloa myöhään ilman lupaa (alkanut
Diagnoosi edellyttää toistuvaa tai alituista käyttäytymismallia. Yksittäiset epäsosiaaliset tai rikolliset toimet eivät riitä diagnoosiin."
mulla oli ensimmäinen hyvin vaikea temperamentti ja tunsin jatkuvasti syyllisyyttä että olen täysin kelvoton äiti. Uskoin että koko vaistomaiset eleeni ja kommunikointini lapsen kanssa on jotenkin niin synnynnäisesti pielessä että saan lapsen ihan sekaisin pelkällä olemassaolollani. Lapsi oli semmoinen aina tyytymätön, hyvin aktiivinen ja vaativa, nopeasti pitkästyvä kiukkupussi.
No sitten syntyi kuopus, ja kas, sehän oli ihan erilainen. Tämän kaverin heräämistä päiväunilta ei välttämättä edes huomannut koska se ei esikoisen tapaan herättänytkään koko kulmakuntaa vertahyytävällä rääkynällä heti kun heräsi, vaan saattoi kaikessa rauhassa ihmetellä maisemia yksikseen tyytyväisenä. Muutenkin oli helppo ja kaikkeen sopeutuvainen. VÄhitellen aloin uskoa että en olekaan paska äiti vaan lapset vaan ovat erilaisia ihan luonnostaan.
Nolo tunnustus mutta mulle jotenkin aina tuo vaikeampi on ollut rakkaampi, jos niin voi omista lapsista sanoa. Hän on enemmän omanlaiseni, semmoinen pikku myymäinen kiukkuinen sisupussi, minun on helpompi samaistua häneen kuin sinänsä aurinkoiseen ja ihanan luontoiseen veljeensä joka on minulle aina jotenkin "laimea".