Puutunko asiaan joka minulle ei kuulu?

on kyse noin läheisestä kuten siskosta, niin kyllä mä suoraan hänelle puhuisin. Minusta parasta usein siskojen/veljien kanssa onkin se, että heiltä kuulee asiat suoraan, vaikka se joskus epämiellyttävää saattaa ollakin. Muut hyssyttelee, ei uskalla sanoa suoraan ja pahimmassa tapauksessa puhuu selän takana.

Mä kyllä luulen että siskosi ei sinua kuuntele pätkääkään, suuttuu vaan ja tekee kuitenkin oman päänsä mukaan.

Olen yrittänyt hiukan vihjata että elämä voisi olla helpompaakin ilman miestä tai ainakin jos hän raitistuisi kokonaan. Voinko mennä ihan suoraan mennä sanomaan että siskoni on mielestäni hullu ja ettei toista lasta voi sellaiseen perheeseen ainakaan vielä tehdä..?

Toisaalta en viitsisi puuttua mutta mieleni kovasti tekisi..

Voithan sinä noin sanoa mutta et kai kuvittele että se jotain vaikuttaa, että siskosi heti toteaisi: "joo totta muuten, kiitos kun kerroit, nytpä perunkin nämä lapsiaikeet!"? Tuskinpa vaan. Todennäköisesti sisko suuttuu ja syystäkin, on tuo nyt vaan epäkunnioittavaa puhumista ja loukkaamista haukkua toista hulluksi. Parempi olisi sinun vain pysyä järkiperusteluissa ilman hulluksi haukkumisia.

Ja lopulta tosiaan päätös on tuon pariskunnan, joten kauheasti ei kannata alkaa asiasta inttämään jos perustelusi eivät auta. Jos siskosi pystyy yksikseenkin hoitamaan sen toisenkin lapsen vaikka miehestä ei ole mihinkään, niin eipä siihen kellään ole nokan koputtamista jo päättää lapsen hakkia.

[/quote]

Todennäköisesti sisko suuttuu ja syystäkin, on tuo nyt vaan epäkunnioittavaa puhumista ja loukkaamista haukkua toista hulluksi. Parempi olisi sinun vain pysyä järkiperusteluissa ilman hulluksi haukkumisia.





Kirjoitin hiukkasen huonosti näköjään. En mä nyt sille menis ihan suoraan sanomaan että oot hullu vaan tietysti kertoisin oman mielipiteeni asiasta...



Toisaalta mielestäni haluaisin sanoa oman mielipiteeni jos se auttaisin siskoani ymmärtämään kuinka se perhe-elämä ei ole ihan sellaista jota se oli muutama vuosi sitten..



-ap-



-ap-

On täysin vastuutonta tehdä lapsi alkoholistiperheeseen. Vaikka äiti olisi kuinka hyvä hoitaja, on perheessä aivan vääränlainen isän malli. Jos mies lisäksi käyttää holtittomasti alkoholia, hän saattaa olla äreä, uhkaava ja holtiton. MIltä tuntuu, jos äiti käy kaupassa ja jättää lapset hetken isälle ja isä lähteekin kännipäissään ajamaan ja lapset takapenkillä? Voiko alkoholistiin luottaa? Lapset nimittäin luottavat vanhempiinsa.



Ap, mielestäni on sinun velvollisuutesi näyttää siskollesi se toinen puoli kivasta ajatuksesta. Miltä tuntuu, kun isä on luuseri? Miltä tuntuu, kun muiden lasten isät tekevät kaikkea mukavaa lastensa kanssa ja tämä yksi vain ryyppää? Miltä tuntuu kuulostella iltaisin sängystä, millä tuulella isä on, onko iloisessa nousuhumalassa, vai umpitunnelissa kusemassa lasten koululaukkuihin vai kenties hutkimassa itkevää äitiä?



Voit aloittaa siskollesi ihan suoraan, että sisko ja miehensähän asian päättävät mutta että et käsitä heidän itsekkyyttään tämän asian suhteen. Kyllä ensimmäisenä pitää olla ajatus siitä, minkälaista sen lapsen elämä tulee olemaan noin ongelmallisessa perheessä. Ymmärtäisin siskoasi paremmin, jos hän haluaa esikoiselleen täyssisaruksen mutta itse aikoo muuttaa muualle lasten kanssa. Mies olisi sitten se luuseri etäisä. Törkeää on pakottaa lapset elämään alkoholistin arkea. Se on törkeää ja se on surullista ja ahdistavaa. Etkä saa säästää sanojasi, kun sen siskollesi kerrot.

Kirjoitin hiukkasen huonosti näköjään. En mä nyt sille menis ihan suoraan sanomaan että oot hullu vaan tietysti kertoisin oman mielipiteeni asiasta...

Toisaalta mielestäni haluaisin sanoa oman mielipiteeni jos se auttaisin siskoani ymmärtämään kuinka se perhe-elämä ei ole ihan sellaista jota se oli muutama vuosi sitten..

-ap-

En kyllä ymmärrä miksi sitä mielipidettään panttaisi tällaisessa tilanteessa. Jos se sanoo kohteliaasti ja osoittaen että on huoli siskon jaksamisesta, eikä määräilevään ylimieliseen tyyliin, niin jos hän sitten suutahtaakin niin tuskinpa mitenkään pitkäaikaisesti.

Minkä takia muuten yleensä olet päätynyt vain "vihjailemaan", etkä ole ottanut asiaa puheeksi suoraan tähän asti?

Tuollainen elämä vie niin nopeasti mukanaan.

On tottunut siihen, eikä näe, ettei se ole normaalia.

Ei usko, että asiat voisivat olla toisin.

Ja kukaan ei voi ketään ns. painostaa eroamaan, tahto tulee asianosaisesta itsestään.

Itse halusin pitää kiinni siitä, että paremmat ajat vielä tulevat ja uskoin, että kun vaan jaksan, tulee vielä minun vuoroni saada jotain parempaa mieheltä.

Niin ei käynyt vaan tiedossa oli paljon paljon pahempaa.

Lopulta mies lähti ja pian sen jälkeen tajusin, mistä pääsin vapaaksi.

Mutta jäin täysin yksin ja elämä on nyt tosi huonoa. Kun kaikkea ei vaan jaksa yksin ja omasta suvustani ei ole ollenkaan apua eikä tukea ja miehen suku ei pidä yhteyttä, koska he eivät uskoneet, että miehellä mitään päihdeongelmaa edes olisi.

Nyttemmin mies on kuollut.



Mulle yritti joskus 3 mua vanhempaa ihmistä puhua, että jätä se, yksi näistä oli äitini, kaksi perhetuttua. Kutsuivat siis kylään puhuakseen tästä.

Olin loukkantunut ja koin painostamisena.

En uskonut pärjääväni yksin.

Minkä takia muuten yleensä olet päätynyt vain "vihjailemaan", etkä ole ottanut asiaa puheeksi suoraan tähän asti?

Hyvä kysymys. En ole aikaisemmin ajatellut asiaa niin pitkälle kuin nyt kun sisko kertoi lapsen yrittämisaikeista. Ja pohdin asiaa lapsen kannalta joka tässä taannoin oli äitiltä kysynyt että voidaanko me vaihtaa isi niin kun me kaupassa käytiin vaihtamassa mun luistimet. Aikaisemmin olen yrittänyt auttaa ja olla tukena, nyt tuntuu että omat voimatkin on loppu.

Mä en näe siskoni miehessä mitään positiivista vaikka hän on muutamia päiviäkin selvinpäin. Se on surullista koska haluaisin. Mä nään punaista aina kun hän on lähellä ja vaikka hän olisikin selvinpäin/melkein selvinpäin.

Pelkään myös siskoni reaktiota jos hänelle menen asiasta puhumaan. Luulen kuitenkin että olen hänelle hiukkasen edes se tukipylväs jolle voi asioista puhua.

AP

Tuollainen elämä vie niin nopeasti mukanaan. On tottunut siihen, eikä näe, ettei se ole normaalia. Ei usko, että asiat voisivat olla toisin. Ja kukaan ei voi ketään ns. painostaa eroamaan, tahto tulee asianosaisesta itsestään. Itse halusin pitää kiinni siitä, että paremmat ajat vielä tulevat ja uskoin, että kun vaan jaksan, tulee vielä minun vuoroni saada jotain parempaa mieheltä. Niin ei käynyt vaan tiedossa oli paljon paljon pahempaa. Lopulta mies lähti ja pian sen jälkeen tajusin, mistä pääsin vapaaksi. Mutta jäin täysin yksin ja elämä on nyt tosi huonoa. Kun kaikkea ei vaan jaksa yksin ja omasta suvustani ei ole ollenkaan apua eikä tukea ja miehen suku ei pidä yhteyttä, koska he eivät uskoneet, että miehellä mitään päihdeongelmaa edes olisi. Nyttemmin mies on kuollut. Mulle yritti joskus 3 mua vanhempaa ihmistä puhua, että jätä se, yksi näistä oli äitini, kaksi perhetuttua. Kutsuivat siis kylään puhuakseen tästä. Olin loukkantunut ja koin painostamisena. En uskonut pärjääväni yksin.

Olisitko halunnut että he olisivat olleet hiljaa vaan asiasta?

Oletko jälkeenpäin ajatellut kuinka hyviä ne ihmiset olivat kun kantoivat huolta vai ajatteletko edelleen että asian puheeksi ottaminen oli tunkeilua?

Haluaisin vaan niin tietää mikä tässä tilanteessa olisi parasta. Kun ei halua että välitkää menee siskoon ihan kokonaan.

AP

Siskosi ei ole alkoholisti eikä kai muutenkaan vajaavaltainen ja saa tehdä oman päänsä mukaan lisää lapsia ilman, että sisko tulee asiaan puuttumaan.

Tuollainen elämä vie niin nopeasti mukanaan. On tottunut siihen, eikä näe, ettei se ole normaalia. Ei usko, että asiat voisivat olla toisin. Ja kukaan ei voi ketään ns. painostaa eroamaan, tahto tulee asianosaisesta itsestään. Itse halusin pitää kiinni siitä, että paremmat ajat vielä tulevat ja uskoin, että kun vaan jaksan, tulee vielä minun vuoroni saada jotain parempaa mieheltä. Niin ei käynyt vaan tiedossa oli paljon paljon pahempaa. Lopulta mies lähti ja pian sen jälkeen tajusin, mistä pääsin vapaaksi. Mutta jäin täysin yksin ja elämä on nyt tosi huonoa. Kun kaikkea ei vaan jaksa yksin ja omasta suvustani ei ole ollenkaan apua eikä tukea ja miehen suku ei pidä yhteyttä, koska he eivät uskoneet, että miehellä mitään päihdeongelmaa edes olisi. Nyttemmin mies on kuollut. Mulle yritti joskus 3 mua vanhempaa ihmistä puhua, että jätä se, yksi näistä oli äitini, kaksi perhetuttua. Kutsuivat siis kylään puhuakseen tästä. Olin loukkantunut ja koin painostamisena. En uskonut pärjääväni yksin.

Olisitko halunnut että he olisivat olleet hiljaa vaan asiasta?

Oletko jälkeenpäin ajatellut kuinka hyviä ne ihmiset olivat kun kantoivat huolta vai ajatteletko edelleen että asian puheeksi ottaminen oli tunkeilua?

Haluaisin vaan niin tietää mikä tässä tilanteessa olisi parasta. Kun ei halua että välitkää menee siskoon ihan kokonaan.

AP

mulla oli kuitenkin omat syyni ja ajatukseni, samoin elämässä aiemmin koetut asiat vaikutti.

Ero tulee sitten kun siihen on itse kypsä.

Huolta en kokenut heidän kantavan, vaan nimenomaan halusivat mielestäni puuttua asioihin, jotka ei heille kuulu, ja jonka kaikkia "piirteitä" he eivät tienneet.

Ja kun se ero sitten tuli, niin ei heistä kenestäkään ollut minulle mitään apua / tukea, joten ei tänä päivänä tunnu uskottavalta.

Nyt kun on hankalaa, äitini sanoo vaan: "Niin, minähän sanoin, ettet ottaisi sellaista miestä."

Eli jos puuttuu, niin täytyy osata olla tosi hienovarainen, näin sanoisin.

sisar on niin läheinen että kyllä pitäisi voida. Tosin sekin voi vetää herneet nenään ja lakata pitämästä yhteyttä. Mutta sä tunnet varmasti siskoasi sen verran että tiedät käykö näin vai pystyykö ottamaan vastaan. Jos, niin sano ihmeessä! Hän voi vaikka sitä salaa toivoakin että joku auttaisi päätöksenteossa.