Te jotka ette halunneet lapsia ja muutitte mieltänne, pari (asiallista) kysymystä

1) kyllä, koska minulla oli niin kamala oma lapsuus väkivaltaisessa kodissa. En ikinä halunnut perhettä, en halunnut joutua alistetuksi ja hakatuksi vaimoksi joka on miehensä mielivallan armoilla. Ja tämä oli siis minun käsitykseni "normaalista perheestä" lapsuuteni takia

2) mieli ns. pakosta muuttui, kun esikoinen tuli "kutsumatta", ei käynyt mielessäkään abortti vaan päätin että tulee mitä tulee (ja hyvä tuli!)

3) minulla on nyt jo kolme lasta ja perhe on ihanin asia, sillä vasta nyt olen saanut sellaisen (turvallisen) perheen jonka olisin lapsena ansainnut ja tarvinnut. En siis yhtään ihmettele aiempaa näkökulmaani, sellainen joka on elänyt väkivaltaperheessä ymmärtää varmaan mitä tarkoitan. Eli siis ettei halua ajautua samaan tilanteeseen itse aikuisena!



Puolison valinnassa pääkriteeri oli se että on TÄYSIN päinvastainen ihminen kaikissa asioissa kuin isäni. Ja hyvä puoliso tuli, lempeä ja kiltti hoivaava isä.



Monella velalla on taustalla ehkä samanlaisia kokemuksia kuin minulla. En itsekään koskaan sanonut niin että "olen lapseton siksi kun en halua perhehelvettiä" vaan tottakai se perusteltiin jotenkin niin että "koska olen emansipoitunut feministI" tai jotain muuta vastaavaa.



Lapsuudenkotiini en ole missään yhteydessä enkä anna tavata lapsiani. Väkivalta siellä ei ole ikävä kyllä loppunut vaan jatkuu yhä ennallaan.

1) kyllä, koska minulla oli niin kamala oma lapsuus väkivaltaisessa kodissa. En ikinä halunnut perhettä, en halunnut joutua alistetuksi ja hakatuksi vaimoksi joka on miehensä mielivallan armoilla. Ja tämä oli siis minun käsitykseni "normaalista perheestä" lapsuuteni takia

2) mieli ns. pakosta muuttui, kun esikoinen tuli "kutsumatta", ei käynyt mielessäkään abortti vaan päätin että tulee mitä tulee (ja hyvä tuli!)

3) minulla on nyt jo kolme lasta ja perhe on ihanin asia, sillä vasta nyt olen saanut sellaisen (turvallisen) perheen jonka olisin lapsena ansainnut ja tarvinnut. En siis yhtään ihmettele aiempaa näkökulmaani, sellainen joka on elänyt väkivaltaperheessä ymmärtää varmaan mitä tarkoitan. Eli siis ettei halua ajautua samaan tilanteeseen itse aikuisena!

Puolison valinnassa pääkriteeri oli se että on TÄYSIN päinvastainen ihminen kaikissa asioissa kuin isäni. Ja hyvä puoliso tuli, lempeä ja kiltti hoivaava isä.

Monella velalla on taustalla ehkä samanlaisia kokemuksia kuin minulla. En itsekään koskaan sanonut niin että "olen lapseton siksi kun en halua perhehelvettiä" vaan tottakai se perusteltiin jotenkin niin että "koska olen emansipoitunut feministI" tai jotain muuta vastaavaa.

Lapsuudenkotiini en ole missään yhteydessä enkä anna tavata lapsiani. Väkivalta siellä ei ole ikävä kyllä loppunut vaan jatkuu yhä ennallaan.

1) Olitko ensin varma ettet halunnut lapsia?

-Olin. Omat vanhemmat väkivaltaisia alkoholisteja ja itsellä alkoholiongelma jo ennen kuin olin 20-vuotias. Sitten terapiaa, raittius ja lääkitys mutta lapsia en silti halunnut.



2) Mikä sai mielen muuttumaan?

-Uusi avomies. Ymmärsin että edellisen avomiehen kanssa en lapsia halunnut koska en luottanut häneen tarpeeksi.



3) Mitä ajattelen nykyisin mielenmuutoksesta ja aiemmasta mielipiteestäsi?

-Ymmärrän itseäni paremmin. Tietysti lapsen hankkiminen pelottaa mutta nykyinen mieheni raitis ja vastuuntuntoinen (toisin kuin exäni) ja olen alkanut luottaa siihen, että emme päädy samaan tilanteeseen kuin omat vanhempani.

Olin naimisissa miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia. Tiesin siis naimisiin mennessä, että meille ei lapsia tule. Ajattelin, että se ei ole mikään este, avioliitto ja parisuhde voi olla hyvä ilman lapsiakin. Mutta meidän liitto kaatui muihin syihin kymmenen vuoden jälkeen.



Sitten löysin miehen, joka heti kättelyssä ilmoitti, että sän haluaa mut ja viisi lasta mun kanssa :) Meillä on 13 yhteistä vuotta takana ja kolme lasta.



Jälkeenpäin onnittelen itseäni, että uskalsin lähteä siitä huonosta suhteesta ja nyt olen saanut "oikean" elämän.



Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että oli oikea ratkaisu olla tekemättä lapsia ensimmäisen miehen kanssa. Siis tavallaan en silloin "halunnut" lapsia.

1) Olin parikymppisenä varma etten ikinä halua viettää perhe-elämää. Kaikki johtuu lapsuudenkodistani ja lähinnä isästäni. Kavereille aina hoin, etten ikinä mene naimisiin. Seurustelukumppanit vaihtui parin kuukauden välein.

2) Tapasin miehen, jonka kanssa tunsin olevani turvassa. Joka ei hermostunut mistään (yritin kaikkeni).

3)Olen todella tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Olen suurperheen äiti, jonka pesueeseen kuuluu omia ja sijoitettuja lapsia.

koska en ollut ikinä pitänyt niistä ja ajattelin että niissä on liikaa vastuuta. Eli olin siihen asti kypsymätön. En myöskään ollut tavannut miestä, jonka kanssa olisin halunnut edes kihloihin, saati naimisiin.



Täytettyäni 35 alkoi kuitenkin tuntua siltä, että elämä jää jotenkin "vajaaksi" ilman lasta ja siihen syssyyn tapasin nykyisen aviomieheni. Jo ekoilla treffeillä puhuimme siitä, että lapset olisi ihan tervetulleita. Reilun vuoden päästä ensitapaamisesta meillä oli vauva :)



Nykyään en edes halua ajatella sitä mahdollisuutta etten olisi kokenut äitiyttä. Se on vaan parasta mitä minulle on tapahtunut.

1) Olitko ensin varma ettet halunnut lapsia?

Olen aina ollut varma etten halua omia lapsia. Tietoisesti muistan näin olleen siitä asti kun olin jotain 14v. Minulla on 10v nuorempi ihana pikkusisko, jolle olen aina ollut varaäiti ja jonka olisin täysikäistyttyäni ottanut omakseni jos vanhemmillemme olisi sattunut jotain.

2) Mikä sai mielen muuttumaan?

Ihana mies, jolla oli vaimo ja kaksi lasta. Mies valitsi minut ja minä sain kaksi etälapsipuolta kaupan päälle (edelleen haluamatta). Parin vuoden jälkeen toinen lapsi muutti meille, joten lapsiperheen arki tuli tutuksi teinin kanssa.

3) Mitä ajattelen nykyisin mielenmuutoksesta ja aiemmasta mielipiteestäsi?

Olen mieheni lapsille nykyään tärkeä aikuinen, mutta he eivät sinänsä tarvitse minua elämäänsä enkä minä heitä. Miehelleni ja minulle on suhteemme alusta saakka ollut tärkeää, että lisää lapsia ei tule.

1) Olin varma 3-kymppiseksi siitä, että en halua lapsia. En kokenut voivani kantaa vastuuta, luottaa miehiin, pilata vartaloani, menettää vapauttani jne. Lapsuusperheessä alkoholismia, väkivaltaa, pettämistä, ero.



2) Tapasin miehen, jonka kanssa tiesin heti haluavani lapsia.



3) Olen maailman onnellisin nainen, kahden lapsen äiti, naimisissa. Onneksi en tehnyt lapsia kenenkään muun kuin tämän oikean kanssa.

1) Olitko ensin varma ettet halunnut lapsia? 2) Mikä sai mielen muuttumaan? 3) Mitä ajattelen nykyisin mielenmuutoksesta ja aiemmasta mielipiteestäsi?

1: 100% varma, olisin tahtonut sterilisaation mutta nuoruuteni ja lapsettomuuteni takia en saanut.

2: tulin raskaaksi vahingossa. Olin aina vannonut että jos tulen raskaaksi niin teen abortin. Eipä se olekaan sitten enää niin yksiselitteistä kun se tapahtuu. Eka tuli vahingossa ja toinen tarkoituksella.

3: Nykyään ajattelen että onneksi tulin raskaaksi. En kuitenkaan aio koskaan sanoa kenellekään, että kyllä se mieli vielä muuttuu, koska se silloinen päätös on kuitenkin sillä hetkellä täysin varma. Muuttuu jos muuttuu tai sitten ei.

1. Olin varma etten halunnut lapsia. Aivan varma, sillä en koskaan ole kokenut ns. vauvakuumetta. En kenenkään miehen kanssa. Mun miehillä on ollut enemmän sitä vauvakuumetta kuin mulla ikinä.



2. Oikeastaan mieli ei muuttunut. Annoin oikeastaan periksi miehen halulle saada lapsi.



3. Kadun sitä että tein lapsen. Olisi pitänyt tajuta että ei kannata tehdä lasta jos ei itse halua. Nyt sitten olen yhden lapsen yksinhuoltaja kun se mies, joka halusi lasta niin kovasti, päätti eron jälkeen ettei ole missään tekemisissä lapsensa kanssa. Lisää lapsia en todellakaan tee kenenkään miehen kanssa enää ikinä.

1) Olitko ensin varma ettet halunnut lapsia?

- Olin. Ja niin oli miehenikin kun tapasimme. Olimme kuitenkin jo kolmekymppisiä ja molemmat kysyi varovaisesti että eihän sinulla ole vauvakuumetta. Ei ollut. Olen tykännys sisarusteni lapsista kyllä, mutta menetin hermoni joka kerta ruokakaupassa kun "kakara" huusi, en sanonut äidille mitään, mutta ilmeistäni ja eleistäni kävi selväksi mitä mieltä olin.



2) Mikä sai mielen muuttumaan?



Mies. Mies muutti mielensä ensin. Olin kuitenkin aina miettinyt, että haluan lapsen ja kokea perhe-elämän, mutta koskaan ei vain aika tuntunut olevan kypsä siihen, vaikka olin jo kolmekymppinen. Mies sai minut uskomaan, että selviämme lapsesta yms. Itse en ollut niinkään varma siitä ja panikoin koko raskausajan, että mitä helvettiä tästä tulee.



3) Mitä ajattelen nykyisin mielenmuutoksesta ja aiemmasta mielipiteestäsi?



Ajattelen, että aiempi mielipiteeni oli kohtalaisen oikea. En voi sanoa, että tämä on minua varten, mutta koska lapsi on, se myös hyvin hoidetaan ja kyllä sitä rakastan, mutta en ehkä niin kun olin kuvitellut. Sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En siis tosiaan tuomitse niitä, jotka haluavat olla lapsettomia. Se on joillekin se oikea ratkaisu.

1. Olin varma etten halunnut lapsia. Aivan varma, sillä en koskaan ole kokenut ns. vauvakuumetta. En kenenkään miehen kanssa. Mun miehillä on ollut enemmän sitä vauvakuumetta kuin mulla ikinä.

2. Oikeastaan mieli ei muuttunut. Annoin oikeastaan periksi miehen halulle saada lapsi.

3. Kadun sitä että tein lapsen. Olisi pitänyt tajuta että ei kannata tehdä lasta jos ei itse halua. Nyt sitten olen yhden lapsen yksinhuoltaja kun se mies, joka halusi lasta niin kovasti, päätti eron jälkeen ettei ole missään tekemisissä lapsensa kanssa. Lisää lapsia en todellakaan tee kenenkään miehen kanssa enää ikinä.

Mä ymmärrän sua täysin. Meilläkin mies oli se joka enemmän halusi ja mä lähdin siihen mukaan "onhan tästä muutkin selvinneet" / "äidinrakkaus tulee ja sä olet niin onnllinen" yms lupauksia.... Mietin myös, että jos tähän lähden, sen kunnialla hoidan loppuun ja että suostun lapsen hankkimiseen sitten kun olen valmis olemaan yksinhuoltaja pahimmassa tapauksessa. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, mutta ei voi sanoa, että tää parisuhde nyt kukistaisi. Mies nauttii lapsestaan, mä en nauti miehestä enkä lapsestakaan.

1: olin tosi varma



2. hirmuinen vauvan kaipuu, vauvakuume



3. olen onnellinen. Olisin jäänyt paitsi tosi paljon jos en olisi tehnyt lapsia. tyyväinen ratkaisuuni olen.