Lue keskustelun säännöt.
Onko yleistä, että aikuisen suhde omaan vanhempaan on hankala?
24.03.2012 |
Vai onko yleisempää, että suhde vanhempaan on helppo?
Joskus mietin tätä, kun (taas) käyn läpi hankalaa tilannetta oman isäni kanssa. Isäni on äärimmäisen suppealla tavalla ajatteleva ihminen, mikään muu ei ole oikein kuin hänen mielipiteensä ja tapansa toimia. Useimmiten se ei vaikuta elämääni ja perheeni elämään millään tavalla, koska asumme kaukana toisistamme, mutta joskus on tilanteita, joissa mielipide-erot aiheuttavat kitkaa.
Olen itse periaatteessa temperamenttinen ja voimakas naisihminen, mutta suhteissa läheisiini taustalla vaikuttaa joku kiltin tytön syndrooman kaltainen miellyttämisen tarve, tai ehkä ennemmin konfliktin välttämisen tarve. En haluaisi olla riidoissa vanhan isäni kanssa, vaikka aikuisiälläni on ollut useita kertoja sellaisia tilanteita, joissa mielessä on käynyt kertakaikkinen välien katkaisu. En kuitenkaan ole tyypiltäni ehdoton vaan mieluummin sovitteleva. Isäni on taas erittäin mustavalkoinen ja mielipiteistään kiinnipitävä. Hänellä on taito olla piiloilkeä ja sanoa kauniisti todella ilkeitä asioita, ei koskaan korota ääntään tai huuda ja sitten ihmettelee mitä hän on muka tehnyt, kun hänelle lopulta hermostuu. Hän myös heittäytyy nopeasti marttyyriksi, jos tilanne kärjistyy. Tilannetta ei lainkaan helpota se, että isäni käyttää runsaasit alkoholia ja humalassa laukoo sitten asioita.
Tuntuu, että aikuisen lapsen ja vanhemman suhde voi oikeasti olla äärimmäisen vaikea. Välejä ei haluaisi rikkoa, jo valmiiksi yksinäinen vanha ihminen ei lisää yksinäisyyttä ansaitse, vaikka olisi mten hankala. Mutta kyllä keski-ikäisen ihmisen pitäisi pystyä asettamaan omat rajansa. Aargh!!
Kohtalotovereita?
Kommentit (14)
Alkoholinkäyttöä lukuunottamatta kuulostaa samanlaiselta kuin äitini. Välit olleet useampaankin otteeseen poikki, nyt taas jo toista vuotta. En vain jaksa mitätöintiä, arvostelua, syyllistämistä ja tosiaan samanlaista marttyyriksi heittäytymistä jos olenkin eri mieltä asioista.
Olen tullut siihen tulokseen että äitiä koskevat ihan samat säännöt kuin muitakin enkä niele häneltä mitään mitä en siedä muiltakaan. Jos seuraus on vanhuus ilman tytärtä niin se on aivan itse aiheutettua.
Isäni ei itse näe käytöksessään mitään vääräää. Ei vain näe. Keskustelut kääntyvät aina lopulta siihen, että minä hermostun ja minunhan se syy silloin on. Hän ei tee eikä sano mitään väärää, aina tarkoittaa parasta jne. Miten tuossa tilanteessa välien poikki laittaminen ketään hyödyttäisi? Eihän isäni ikinä ymmärtäisi syytä.
Lisäksi vaikuttaa se, että veljeni on jo vuosia sitten laittanut välit poikki, joten isäni jäisi ihan yksin, jos minä tekisin samoin... :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ei todellakaan tarkoita, että suhde olisi huono eikä haluttaisi olla lainkaan tekemisissä.
Äitini on samanlainen, täysin kykenemätön näkemään syytä itsessään. Kaikki on toisten vika, eikä ikinä siis pyydä mitään anteeksi.
Viimeisimmän konfliktin jälkeen vain tuli mitta täyteen; jos vain antaisin olla jajstkaisin kuin ei mitään, inhoaisin itseäni sen takia että antaisin äitini kohdella itseäni huonosti. Ja kun sitä samaa on jatkunut melkein 40 v, on vanhaa paskaa repussa niin paljon että enempää ei mahdu.
Veljesi on tehnyt oikein. Sinä selvästikin annat isäsi hallita sinua, syyllistät itseäsi suotta.
Joskus se välien katkaiseminen on ainoa keino elää aidosti omaa elämää. Ei helppo tie mutta voi vapauttaa.
Äitini on samanlainen, täysin kykenemätön näkemään syytä itsessään. Kaikki on toisten vika, eikä ikinä siis pyydä mitään anteeksi.
Viimeisimmän konfliktin jälkeen vain tuli mitta täyteen; jos vain antaisin olla jajstkaisin kuin ei mitään, inhoaisin itseäni sen takia että antaisin äitini kohdella itseäni huonosti. Ja kun sitä samaa on jatkunut melkein 40 v, on vanhaa paskaa repussa niin paljon että enempää ei mahdu.
Veljesi on tehnyt oikein. Sinä selvästikin annat isäsi hallita sinua, syyllistät itseäsi suotta.
Joskus se välien katkaiseminen on ainoa keino elää aidosti omaa elämää. Ei helppo tie mutta voi vapauttaa.
Toisaalta isälläni ei välttämättä ole elinaikaa jäljellä enää hirveästi ja lyhenisi varmaan vielä, jos meidän yhteytemme katkeaisi ja hänjäisi ihan yksin, viinapullojensa kanssa. Voisi minun lyhytaikainen vapauteni vaihtua loppuiän syyllisyyteen vanhan isän hylkäämisestä. :(
Se isän hallitsevuus näkyy kuitenkin vain yksittäisissä meitä molempaa koskevissa asioissa, arkielämässä ei niinkään (etäisyyttä 500 km). Tietysti nuo asiat painavat alitajunnassa ja nousevat aika ajoin pintaan.
Sekin mietityttää, että jos itse kasvattaisin lapseni jotenkin niin "väärin" tai toimisin heidän kanssaan niin huonosti, että he haluaisivat laittaa kanssani välit poikki 30 vuoden kuluttua kokonaan, miten kamalaa se olisi! Äiti ja isä ovat kuitenkin aina äiti ja isä ja heitä on vain yhdet.
ap
se on hankala vaihe kun huomaa kasvaneensa suuremmaksi kuin omat vanhempansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta en välitä heidän sanomisistaan. Jos oikein ärsyttää, niin pidän pidemmän tauon tapaamisissa. Siis siedän heitä vain koska ovat sukua
se on hankala vaihe kun huomaa kasvaneensa suuremmaksi kuin omat vanhempansa.
Aikamoista tasapainoilua...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välit saattavat joskus muodostaa kitkaa.
Isän kanssa ei olla läheisiä. Isää ärsyttää koko olemukseni ja arvomaailmani, ja vaikka hän yrittää olla puuttumatta niin varsinkin jos on vähän ottanut, jokainen puhelu tai kohtaaminen johtaa siihen että hän haluaa sanoa suorat sanat jostakin minun elämäni asiasta. Hän kun tietää, miten minun pitäisi toimia ja millainen olla.
Se on surullista, kaipaisin kovasti arvostusta isältä, mutta koska me ei olla läheisiä niin tämä ei kuitenkaan satuta minua paljon. Voin kohauttaa olkaani, tuntea pientä alakuloa ja todeta että näin se nyt vain on. Itse en isää arvostele, vaikka voisin sanoa suorat sanat monestakin asiasta.
Myös äiti osaa arvostella minua ja puuttua asioihini kuin olisin vieläkin pikkulapsi. Varsinkin kotini siisteyttä ja vaatevalintojani hän arvostelee ihan estoitta. Ärsyttää. Mutta äidin kanssa on kuitenkin niin, että minä olen se vaikeampi osapuoli vaikeassa suhteessa. Äitini herättää minussa jotain ihmeellistä ärsytystä jonka juuria en keksi. Jos äiti ei vaikka ymmärrä jotain tietokoneasiaa joudun ihan sisäisen kiehunnan valtaan ja saatan sanoa hänelle tosi rumasti.
Vanhempien kanssa emme toimi niin sivistyneesti ja järkevästi kuin etäisempien ihmisten. Vanhemmat pääsevät pintamme alle ja soittelevat alitajunnan herkimpiä kieliä ja aktivoivat vanhoja traumoja uudelleen ja uudelleen. Ei ihme, että on vaikeaa.
Kadehdin valtavasti sellaisia tuttavia joilla on oikeasti lämpimät ja läheiset suhteet vanhempiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset asuvat jo muualla.
Käydessään ne tulevat kun "hotelliin".
Jutellessa vanhin (lapsista), koko ajan vänkää vastaan ja kyseenalaistaa asioita. Heti huomaan ettei hän arvosta meidän elämää ja tapoja.
Olemme kuitenkin työssäkäyviä, taloudellisesti hyvin toimeen tulevia ja normaaleja (selväjärkisiä).
Yhdessäolon mukavuus tyrehtyy hetkessä.
T. Keski-ikäinen
olen hyvin paljon isäni kaltainen ja sekös häntä potuttaa.
Aina olen kokenut olevani vääränlainen, tekeväni vääriä asioita, ole kiinnostunut ihan turhista jutuista jne. Sen ympärille ie mitään sivistynyttä kahvipöytäkeskustelua rakenneta.
Lisäksi hän on siitä surullinen, kun en halua kaveerata hänen kanssaan tai kertoa asioitani. Miksi kertoisin mitään, kun sitä ei kuitenkaan hyväksytä tai edes siedetä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asia voi olla myös toisin päin. Poikani perhe pisti välit poikki kun uskalsin sanoa mielipiteeni lasten kasvatuksesta. Heillä on luonnollisesti oikeus moittia meitä ja huomautella, joskus hyvinkin ilkeästi, meidän tavoistamme ja elämästämme. Apu kelpasi, mutta tyylinä on, että tehkää niin kuin me sanotaan ja vaaditaan, mutta olkaa hiljaa.
Miettikää hyvät ihmiset ensin ennen kuin laitatte välit poikki, mitä menetätte ja mitä lapsenne menettävät. Lapsilla on oikeus olla tekemisissä isovanhempien kanssa, olivatpa omat välinne vanhempiin millaiset hyvänsä.
Minäni moittii usein oman äitinsä käyttäytymistä ja vertaa sitä murrosikäisen käyttäytymiseen, mutta käyttäytyy itse yhtä epäkypsästi.
Riidat ja erimielisyydet kuuluvat jossain määrin ihmisten kassakäymiseen. Pitää osata pyytää ja antaa anteeksi molemmin puolin.
Mulla ja vanhemmilla on sinänsä hyvät välit, mutta mutkattomat ne eivät ole. Vanhemmat ovat eronneet ja se ero kummittelee edelleen monissa asioissa. Lisäksi he ovat molemmat monimutkaisia, aika kompleksisia ihmisiä ja hyvästä yrityksestä huolimatta se on heijastunut mun ja siskojeni kasvatukseen. Kaikki olemme aikuisiällä oireilleet tavalla tai toisella.
Mieheni taas ei ole äitinsä kanssa tekemisissä ollenkaan, vaan heillä on välit täysin poikki. En ole koskaan tavannut sitä naista, vaikka olemme olleet yhdessä jo vuosia. Isänsä kanssa sillä on hyvät välit mutta eivät koskaan puhu juuri mitään muuta kuin käytännön asioita. Jos esim. ollaan siellä käymässä ja lähdetään pois niin häivytään vaan vierastuvalta sanomatta edes hyvästejä! Asutaan eri puolella Suomea eikä todellakaan nähdä usein.
Alkoholinkäyttöä lukuunottamatta kuulostaa samanlaiselta kuin äitini. Välit olleet useampaankin otteeseen poikki, nyt taas jo toista vuotta. En vain jaksa mitätöintiä, arvostelua, syyllistämistä ja tosiaan samanlaista marttyyriksi heittäytymistä jos olenkin eri mieltä asioista.
Olen tullut siihen tulokseen että äitiä koskevat ihan samat säännöt kuin muitakin enkä niele häneltä mitään mitä en siedä muiltakaan. Jos seuraus on vanhuus ilman tytärtä niin se on aivan itse aiheutettua.