Yleistyksistä ja kateudesta

Olen teiniäiti, jo 16-vuotiaana raskaaksi tullut. Tuolloin sain kuulla, kuinka elämäni olisi käytännössä ohi. Opiskeluista ei tulisi mitään, koskaan en pääsisi maailmaa näkemään, lapsenkin varmaan työntäisin isovanhempien hoidettavaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sain opiskeltua itseni kauppatieteiden maisteriksi, olkoonkin että siinä kesti 27-vuotiaaksi vanhempainvapaista johtuen. Sain opiskeluaikana kaksi ihanaa lasta lisää ja kyllä, saman miehen, eli ensirakkauteni kanssa. Talousasiat meillä on kunnossa olleet aina, kertaakaan emme ole sosiaalitukea hakeneet. Mieheni valmistui keskiarvoa nopeammin DI:ksi, ja on edennyt urallaan hienosti. Olemme matkustelleet lasten kanssa pienestä pitäen ja nyt asumme ulkomailla. Maailmaa on siis tullut nähtyä. Sijoitusasunto ja omakotitalo ovat Suomessa odottamassa. Elämä on kaikin puolin mallillaan, ihan siitä teiniäitiydesta huolimatta. Ja kuitenkin minua vielä melkein kolmikymppisenäkin loukkaavat teiniäiteihin kohdistuva arvostelu ja stereotypiat. Minunkin lapsiani säälitellään aina kun minun ja mieheni iät selviävät ulkopuolisille (esim. koulukavereiden vanhemmille). Harmitellaan, kuinka elämä on noillakin jäänyt elämättä. Selän takana puhutaan, kuinka tuo perhe on "sellaisia yhteiskunnan elättejä". Niitähän me, vaikka perheen vuositulot ovat sadantuhannen luokkaa. Lapseni ovat hyvin kasvatettuja eikä heiltä ole koskaan puuttunut mitään. Saavat harrastaa mitä ikinä haluavatkin ja näkevät maailmaa. Ja kuitenkin heitä säälitellään. Johtuuko tämä jostain kateudesta vai kuuluuko teinivanhempien lasten aina olla jollain lailla "reppanoita"? Tekeekö nuori ikä vanhemmasta jotenkin ylitsepääsemättömästi huonon? Eivätkö teinivanhemmat voi onnistua elämässään? Mikä siitä tekee niin vaikeaa ns. normaali-ikäisille vanhemmille, että teininä lapsensa saaneilla oikeastaan voi pyyhkiä paremmin kuin heillä?