Millainen on ”tavallinen” ja hyvä pitkä parisuhde?

Mies on mies. Gorillalaumassa koiras jöpöttää tontin reunalla eikä ota mitään kontaktia naaraaseen ja poikaseen paitsi paritellakseen kun naaras on kiimassa. Ei parittelekaan huvikseen.

Vinkkini on, lakkaa etsimästä onnea miehestä, mies ei sitä naiselle tuo. Mies on mies. Miehellä on oma funktionsa kuin talolla, mutta se ei ole olla naisen seuralainen tai seuraneiti. 

Jos mies ei petä ja r aiskaa, tilanne on varsin hyvä siihen nähden mitä miehen kanssa yleensä voi saavuttaa. Supliikit ja menevät miehet ovat lähes poikkeuksetta polygamisia ja perheenrikkojia. 

Ala nauttimaan elämästä ja vähennä odotuksiasi, jotka kohdistuvat mieheen. Jos mies alkaa sekoilemaan tai aviorikkomaan niin sitten ero. 

Kannattaa ohjata myös lapsi etsimään sosiaalista huomiota ja hempeyttä muualta kuin miehestä.

Minulla itselläni ei ole kokemusta pitkistä parisuhteista, pitkähköistä seurustelusuhteista kylläkin. Mutta tunnen ainakin yhden onnistuneen pitkän parisuhteen. Kyseessä on tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi.

Mummon lapsuudenkodin lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia ja yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.

Se liitto oli alkanut uskottomuudesta (mummo tosin käytti siitä rumempaa sanaa), mutta alkoholia se pariskunta ei käyttänyt pisaraakaan. Eikä käyttänyt mummokaan ja mistä hän olisi sitä voinut saadakaan, kun oli vasta lapsi.

Kaikenlaista voi siis sattua ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten mummo aina opetti.

Mutta jos sulle on tärkeää keskustelut ja yhteinen tekeminen, niin miten ihmeessä olet edes päätynyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole näistä kiinnostunut saati sitten pysynyt hänen kanssaan suhteessa 15 vuotta. Mun mielestä hyvät ja toimivat parisuhteet nimenomaan perustuvat siihen, että jo alun perin on paljon yhteistä: samanlaiset arvot, kiinnostuksenkohteet ja käsitys siitä, mitä parisuhteelta haluaa. Kun mulle itselle myös just nuo keskustelut, yhteinen tekeminen ja yhdessä asioista innostuminen olisivat tärkeitä, niin en itse olisi edes päätynyt parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka on jo ekoilla treffeillä täysin puhumaton eikä vaikuta olevan kiinnostunut samoista asioista ja ne ekat treffit olisi tällöin jääneet myös viimeisiksi.Siksi mua vähän ihmetyttää tämä tilanne. Ymmärrän toki, että ihmiset muuttuvat vuosien aikana ja elämäntilanteet vaikuttavat, mutta jos nämä tarpeet ovat olleet sulle tärkeitä jo pitkään, niin miten näin suuri ero teidän välillä on päässyt syntymään tai jäänyt huomaamatta?

Onko 35v pitkä?

Vierailija kirjoitti:

Mies on mies. Gorillalaumassa koiras jöpöttää tontin reunalla eikä ota mitään kontaktia naaraaseen ja poikaseen paitsi paritellakseen kun naaras on kiimassa. Ei parittelekaan huvikseen.

Vinkkini on, lakkaa etsimästä onnea miehestä, mies ei sitä naiselle tuo. Mies on mies. Miehellä on oma funktionsa kuin talolla, mutta se ei ole olla naisen seuralainen tai seuraneiti. 

Jos mies ei petä ja r aiskaa, tilanne on varsin hyvä siihen nähden mitä miehen kanssa yleensä voi saavuttaa. Supliikit ja menevät miehet ovat lähes poikkeuksetta polygamisia ja perheenrikkojia. 

Ala nauttimaan elämästä ja vähennä odotuksiasi, jotka kohdistuvat mieheen. Jos mies alkaa sekoilemaan tai aviorikkomaan niin sitten ero. 

Kannattaa ohjata myös lapsi etsimään sosiaalista huomiota ja hempeyttä muualta kuin miehestä.

Jos standardit on, että mies ei petä ja rais-kaa niin jo on olemattomat standardit. Jos nainen päätyy tilanteeseen, että hänellä huono mies, se johtuu ainoastaan siitä, että hän on valinnut tyytyä huonoon mieheen.  Se ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki miehet olisi huonoja. Pikemminkin AP:n tulisi nostaa niitä odotuksiaan. Toista ihmistä on vaikea muuttaa, mutta aina voi muuttaa sen ihmisen joksikin toiseksi.

AP, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja miettinyt tätä viime aikoina todella paljon. Meillä lapset nyt alakouluiässä ja tilaa parisuhteen tarkastelulle on alkanut tulla enemmän kuin pikkulapsiarjessa, jolloin sitä vain suoritti menemään eikä kaistaa tai tarvettakaan tällaisille pohdinnoille niin ollut. Nyt koen jotenkin että yhteys mieheeni on katkennut, emotionaalinen, seksuaalinen yhteys - jos sitä on koskaan kunnolla ollutkaan. Ja saadakseni tuollaisen yhteyden toiseen, tarvitsisin juuri sellaista yhteistä huumoria, keskustelua ja jonkinlaista eloisuutta meidän välille ihan arjessa. Aloitteita miehen puolelta myös erilaisiin asioihin. Toisaalta en tiedä onko minulla enää edes motivaatiota yrittää tehdä mitään tälle. Tulen usein siihen tulokseen, että tuollainen persoona mies on eikä hän siitä muutu. Mielestäni en odota mitään ihmeellistä. Odotan että mies tekee aloitteita ihan arkiseenkin jutusteluun kanssani, että hän myös osoittaa huumoria minulle päin ja että jonkinlainen halu fyysiseen läheisyyteen olisi parisuhteessa olemassa. Ymmärrän ettei mikään alkuhuuma ja intohimo kestä kuin alkuvuodet mutta jotain siitä pitäisi olla jäljellä pitkässäkin suhteessa, ei se minusta epärealistinen odotus ole. 

Ajattelen siis itse että vaihtamalla voisi parantua. Voisi löytää miehen, joka yksinkertaisesti olisi hieman sosiaalisempi luonne ja haluaisi myös rupatella ja heittää vitsiä arjessa ja sitä kautta löytyisi sitä kaipaamaani yhteyttä. Kyllä kai nyt sellaisia miehiä on. Toki mikään suhde ei ole täydellinen ja jokaisella on ne omat haasteensa. Sitten taas ajattelen, että jos eroan niin en voi olettaa että keski-ikäisenä edes löydän uutta parisuhdetta. Ja mihinkään uusperhekuvioihin en edes halua. Eli pohdinta pitäisi oikeastaan käydä siitä, elänkö mielummin ilman parisuhdetta kuin tässä nykyisessä suhteessa. Tavallaan ajattelen, että eron jälkeen olo voisi keventyä siinä mielessä että ainakaan ei tarvitsi enää kantaa sitä harteillaan, että minun pitäisi haluta miestäni, meillä pitäisi olla sitä ja tätä ja jatkuva pohdinta haluanko olla tässä vai en jäisi pois. Ihannoin myös ehkä vähän sitä yksin elämistä, haaveilen miten kiva olisi päättää yksin ihan kaikesta..alkaen pienet arjen asiat kuten mitä ruoaksi ja sitten tehdä isommatkin elämän ratkaisut ilman että täytyy kenenkään toisen mielipidettä ottaa huomioon. Mutta en tiedä..toisessa vaakakupissa on pitkäaikainen kumppani, ystävyys häneen ja yhteinen perhe. Näistä tietysti lapset ja perhe se suurin asia. 

Et ole siis yksin ja tämä on kyllä vaikeaa. 

Miten päädyit yhteen hiljaisen ja puhumattoman ihmisen kanssa? 

Vierailija kirjoitti:

AP, olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja miettinyt tätä viime aikoina todella paljon. Meillä lapset nyt alakouluiässä ja tilaa parisuhteen tarkastelulle on alkanut tulla enemmän kuin pikkulapsiarjessa, jolloin sitä vain suoritti menemään eikä kaistaa tai tarvettakaan tällaisille pohdinnoille niin ollut. Nyt koen jotenkin että yhteys mieheeni on katkennut, emotionaalinen, seksuaalinen yhteys - jos sitä on koskaan kunnolla ollutkaan. Ja saadakseni tuollaisen yhteyden toiseen, tarvitsisin juuri sellaista yhteistä huumoria, keskustelua ja jonkinlaista eloisuutta meidän välille ihan arjessa. Aloitteita miehen puolelta myös erilaisiin asioihin. Toisaalta en tiedä onko minulla enää edes motivaatiota yrittää tehdä mitään tälle. Tulen usein siihen tulokseen, että tuollainen persoona mies on eikä hän siitä muutu. Mielestäni en odota mitään ihmeellistä. Odotan että mies tekee aloitteita ihan arkiseenkin jutusteluun kanssani, että hän myös osoittaa huumoria minulle päin ja että jonkinlainen halu fyysiseen läheisyyteen olisi parisuhteessa olemassa. Ymmärrän ettei mikään alkuhuuma ja intohimo kestä kuin alkuvuodet mutta jotain siitä pitäisi olla jäljellä pitkässäkin suhteessa, ei se minusta epärealistinen odotus ole. 

 

Ajattelen siis itse että vaihtamalla voisi parantua. Voisi löytää miehen, joka yksinkertaisesti olisi hieman sosiaalisempi luonne ja haluaisi myös rupatella ja heittää vitsiä arjessa ja sitä kautta löytyisi sitä kaipaamaani yhteyttä. Kyllä kai nyt sellaisia miehiä on. Toki mikään suhde ei ole täydellinen ja jokaisella on ne omat haasteensa. Sitten taas ajattelen, että jos eroan niin en voi olettaa että keski-ikäisenä edes löydän uutta parisuhdetta. Ja mihinkään uusperhekuvioihin en edes halua. Eli pohdinta pitäisi oikeastaan käydä siitä, elänkö mielummin ilman parisuhdetta kuin tässä nykyisessä suhteessa. Tavallaan ajattelen, että eron jälkeen olo voisi keventyä siinä mielessä että ainakaan ei tarvitsi enää kantaa sitä harteillaan, että minun pitäisi haluta miestäni, meillä pitäisi olla sitä ja tätä ja jatkuva pohdinta haluanko olla tässä vai en jäisi pois. Ihannoin myös ehkä vähän sitä yksin elämistä, haaveilen miten kiva olisi päättää yksin ihan kaikesta..alkaen pienet arjen asiat kuten mitä ruoaksi ja sitten tehdä isommatkin elämän ratkaisut ilman että täytyy kenenkään toisen mielipidettä ottaa huomioon. Mutta en tiedä..toisessa vaakakupissa on pitkäaikainen kumppani, ystävyys häneen ja yhteinen perhe. Näistä tietysti lapset ja perhe se suurin asia. 

 

Et ole siis yksin ja tämä on kyllä vaikeaa. 

Kaikki mitä kirjoitit voisi olla niin mun kirjoittamia. Lasten ollessa pieniä ja kaiken energian mennessä heidän hoitoon ja kodin pyöritykseen nämä asiat vaan työnsi taka-alalle. Ja ainakin minulle tämä miehen todellinen luonteenpiirre alkanut vasta paljastua pikku hiljaa ja vuosien kuluessa. Ap

Aika jännä, että tässä unohdetaan aika ennen niitä lapsia. Niin ettei tarvitse itse miettiä, että on tehnyt väärän valinnan aikoinaan. Parempi vaan haukkua miestä. 

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä, että tässä unohdetaan aika ennen niitä lapsia. Niin ettei tarvitse itse miettiä, että on tehnyt väärän valinnan aikoinaan. Parempi vaan haukkua miestä. 

Miten niin? Kyllä minä ainakin mietin omaa valintaani ja oliko se väärä. Elämä on aika erilaista kaksikymppisenä kuin nelikymppisenä ja omat tarpeet ja motiivitkin parisuhteeseen muuttuvat. Olen sitä mieltä, että mieheni on hyvä mies, hänelle voisi löytyä joku jolle hän on just se täydellinen ihana kumppani loppuelämäksi.