Lue keskustelun säännöt.
Mielessä käy pyytäisinkö jotain kaveria mukaan, päädyn nykyään kuitenkin aina siihen, että en.
18.09.2026 |
Ajatuksen tasolla olisi kiva aina soittaa jollekin kaverille ja kysyä lähtisikö tämä mukaani lenkille, uimaan, kirppikselle, ostoksille... Mihin nyt sitten itse olenkaan menossa.
Sitten aina havahdun siihen todellisuuteen, mitä tuleman pitäisi, jos kaverin mukaan pyytäisin; loputon puhetulva ja vatvominen asioista, jotka eivät juuri kiinnosta minua. Joo, tiedän, omatkaan asiani harvaa oikeasti kiinnostaa, ja se näkyy myös siinä että harvoin kukaan edes kysyy enää mitään, minulta tai keneltäkään. Mutta olen huomaavinani, että ihmiset eivät enää osaa olla rauhassa hiljaa hetkeäkään. Eikä puhua yleisistä asioista. Kaikki alkavat heti vaan sen "minäminäminä" - puheen, joka ei ketään kiinnosta.
Olisi ihanaa kun jonkun kanssa voisi mennä rauhassa, olla välillä hiljaa, tilaa olisi molempien jutuille, ja jutut olisivat sellaisia jotka ei koskisi kumpaakaan, vaan ympärillä olevaa maailmaa ja ilmiöitä ja tapahtumia. Lähellä ja kaukana. Juteltaisiin siitä miltä luonto näyttää. Mitä kaupungissa tapahtuu. Mitä Suomessa, maailmalla. Mitä elokuvia on tulossa. Hyvistä kirjoista jne.
Mutta niin ei koskaan tapahdu. Päädyn aina terapeutiksi ja kuuntelijaksi, kun toinen möyrii asioita ja mielenliikkeitään oman napansa ympärillä.
Joten menen nykyään lähes aina joka paikkaan yksin. Silloin saan sentäs keskityttyä itse tekemiseen.
Kommentit (11)
Niin. Olen lapsesta lähtien mennyt itse. Joskaan ei ole varaa ylimääräisiin humputuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota minut seuraksi sitten meitä on kaksi yksinmenijää.
Mulle kävis terapeuttina olokin, mutta ei se mahdoton säätäminen, aikataulujen sopimattomuus, myöhästely ja siirtely. Mistään ei tulis yleensä mitään, ellei vaan yksin menis ja tekis.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävis terapeuttina olokin, mutta ei se mahdoton säätäminen, aikataulujen sopimattomuus, myöhästely ja siirtely. Mistään ei tulis yleensä mitään, ellei vaan yksin menis ja tekis.
No tämäkin.
Yks tuttu ehdotti viime talvena, että josko alettais käydä lenkillä yhdessä pari kertaa viikossa. Kokeiltiin vähän aikaa, mutta sanouduin sitten tästä hommasta irti. Meni niin säätämiseksi ja koko sovitun päivän illasta tuli vaan pelkkää odottelua, kun kyselin viestillä ja oottelin lenkkivaatteet niskassa vastausta että moneltako nyt oikein mennään, ja jouduin odottamaan parikin tuntia. "hetki menee vielä", "en oo vielä kotona, laitan viestiä sitten" ja "no puolen tunnin päästä tuun"
Sen lisäksi kun lenkiltä tultiin, ja odotin että kuulumiset on nyt lenkin aikana vaihdettu ja voidaan sanoa moikat ja pääsen kotiini sisälle, suihkuun ja iltahommiin, niin kaveri vaan seisoo pihallani ja hölisee tauotta vielä yli puoli tuntia, niin että olen jo ihan jäässä. Ja kun pääsen vihdoin sisälle, on jo kauhea kiire että pääsen ajoissa nukkumaan.
Ei enää yhteislenkkeilyjä mulle, kiitos.
Mulla tulee usein tuo sama ajatus, mutta se kariutuu joka kerta siihen, ettei ole ketään ketä pyytää.
M43
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla tulee usein tuo sama ajatus, mutta se kariutuu joka kerta siihen, ettei ole ketään ketä pyytää.
M43
Et menetä mitään.
Tai no, menetät sen pettymyksen ja turhautumisen tunteen, kun huomaat että olit taas vaan se kuunteleva osapuoli, ja sinä ja sinun asiasi ei kiinnostanut tätä toista pätkän vertaa. Halusi sinusta pelkästään sen, jonka päälle voi tyhjentää oman likaämpärinsä.
Tai sitten halusi sinut yleisöksi omalle erinomaisuudelleen.
Muillakin samaa kokemusta. Ja miksipä ei olisi. Tapasin kesällä yhden kaverini, vuosien jälkeen ( on kyllä siis joskus harvakseltaan viestitelty yms.). Olemme joskus nuorempana olleet tekemisissä, mutta jo silloin olimme aika erilaisia. Nyt tämä eri asioista kiinnostuminen ja elämän eri tavalla meneminen jotenkin korostui vaan lisää. En nyt varsinaisesti minään terapeuttina ollut, mutta jotenkin hän vaan puhui ja puhui...Kiva ihminen kyllä, mutta ihan eri asiat tärkeitä, kuin itselleni. Eikä ihan sellaista vastavuoroisuutta, jota ainakin joskus kaipaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla yksi tuttava.
Ei koskaan soita, ei vastaa puhelimeen.
Kirjoittaa 4 päivää ennen toivottua tapaamista jos tavataan.
Itseä ärsyttää niin että nyt vastasin että en ehdi , koska en tiedä miten töissä mm. Nyt pieni tauko. Merkillistä että ei voi vastata puhelimeen. Inhoan kirjoittaa mobiiliin kautta viestejä koska pienet kirjaimet ja vaikea nähdä tekstiä.
Miten täytyy varata 4 päivää ja päättää mitä tehdään. Tsi väsynyt, samana päivänä ei käy kun joskus kysynyt jos mentäisiin jonnekin. Huomenna aikaisintaan.....
Elämä on kyllä paljon parempaa, jos välittää ihmisistä oikeasti ja uskaltaa jopa sanoa, että mun täytyy lähteä suihkuun ja puhutaan seuraavalla lenkillä lisää. Jos ei välitä eikä suostu mihinkään henkilökohtaiseen kontaktiin, niin sitten varmaan noin on parasta. Useimmat ihmiset eivät voi hyvin lähelläsi, jos heidän aikansa kelpaa sinulle käytettäväksi vain löysiin pohdiskeluihin, joissa sinä haluat kokea olevasi erinomainen. Useimpia alkaa häiritä sellainen ja ihan aiheesta. Ystäviä ei pidetä jotta voidaan taivastella yhdessä maailman asioita, vaan jotta ei olla yksin siinä maailmassa, jossa ne asiat tapahtuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin tykkään enemmän mennä ihan yksin eri paikkoihin, omilla aikatauluilla ja omien mieltymysten mukaan.
Yksinmeno on parasta.