Miten työssäkäyvät ihmiset saa sovitettua arjen pikkulasten kanssa?

Ehkä vaan kuvittelet, lasten ollessa pieniä elämä on sellaista kun käy töissä, ihan normaalia elämää,

Kun lapset oli pieniä (5 kpl), vaimo opiskeli päivät ja teki töitä illat ja viikonloput. Minä olin töissä virka-ajan, hain lapset hoidosta, ruokin ne, hoidin niitä illan ja sain ne nukkumaan joskus 21:00-21:30. Vaimolla loppui työt 22:00 ja oli kotona 22:15. Aamulla minä vein lapset hoitoon 7:00. Sellaista oli useampi vuosi, sen jälkeen vaimo valmistui mutta teki lähinnä iltaa ja viikonloppua (välistä myös yötä, jolloin nukkui aamupäivän).

Kaikki sujui, mutta minulla oli omaa aikaa lähinnä 21:30-22:00, kerran kuussa viikonloppuna kun vaimolla oli vapaa viikonloppu. Tosin se viikonloppu käytettiin perheen yhteiseen tekemiseen, taisin nähdä omia kavereita viimeksi viikonloppuna vuonna 1998.

Ei pidä siis kuvitella, että muilla on paljon enemmän vapaa-aikaa. Ei ole. Eikä valinnat ole huonoja.

Jos lapsi on alle 3-vuotias ja olet ollut samassa työpaikassa yli puoli vuotta, niin lyhennetyn työajan tekeminen on lähinnä ilmoitusasia. Loppujen lopuksi palkkaan 80 % työaika ei vaikuta verojen jälkeen niin paljoa kuin luulisi. Ja mielummin sitten kiristää rahapussin nyörejä jostain muualta. Kuitenkin kyse vain lyhyestä ajasta.

Monilla vanhemmilla on joko lyhennetty työaika, juostava työaika ja/tai etätyö, mitkä mahdollistavat lyhyemmät päivät. Osalla myös isovanhemmat auttavat hakemalla aikaisemmin lapset päiväkodista mutta se ei toki ole mahdollista kaikilla.

Joka tapauksessa ihan samalaista sumplimista se kaikilla on. Kaikki vain ratkaisevat sen eri tavalla. Ja aina on niitä, jotka eivät voi mitään muutakaan.

Rutiinit on kuulema pahasta mutta ne auttaa kyllä arjen kotihommissa, kaikki sujuu tietyn kaavan mukaan. Jälkiviisaana sanoisin että vaikka kiire on niin kotiintulon jälkeen pieni viiden minuutin yhteinen juttutuokio päiväkoti-ikäisen kanssa takaa rauhan tehdä kotitöitä, se riittää. 

Aika karseaa on lapsiperheiden elämä varmasti nykyään, koska työelämä vaatii jo paljon. Uskon, että on helpompaa, jos yksi vanhempi vie lapsen tarhaan aamulla ja toinen hakee. Työajan puitteissa on lasta jo vaikea päästä hakemaan, koska päiväkodit menevät kiinni ihan liian varhain. Monella työt vasta loppuu silloin, kun tarha on jo menossa kiinni. Vanhemmillakin on usein pitkät työmatkat varsinkin jos julkisilla liikkuu. 

Lyhyitä ja arjen täyteisiä ovat olleet omatkin hetkeni lasten kanssa, kun he olivat päiväkoti-iässä. Työ johtavassa asemassa työmatkoineen, lasten harrastukset alkoivat alle kouluikäisinä ja jatkuvat molemmilla edelleen esikoisen ollessa nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Esikoinen muuttanut harrastuksen perässä muualle lukio-opintoihin. 

Vaikka lapseni ovat jo vanhempia, niin ei ole itselläni oma-aika lisääntynyt, koska harrastavat joukkueurheilua. Treenikuskaamista, talkoita, myyjäisiä, leipomista, toimitsijatehtäviä, huoltohommia, vieraspelireissuja sekä leirejä ympäri Suomen. Myös yhteisiä treenejä🥰 Ja esikoisen osalta kotipelit tarkoittavat otteluita hänen opiskelupaikkakunnallaan, jonne reilu 200km matkaa. Ajan tuota väliä jatkuvasti, toki työn suoman mahdollisuuksien puitteissa. Välistä omat yöunet edelleen vajaat, kun lähden esikoisen luota aamuvarhain (liki yön puolella) ajamaan töihin. 

En ole sitonut itseäni työni lisäksi mihinkään omiin aikatauluihin yli kymmeneen vuoteen.  Harrastan liikuntaa monipuolisesti, mutta sitä säätelevät annetut asiat, että milloin ja missä. Ystäviä pyrin näkemään kävelylenkeillä ja joku kerta vuodessa muutoin. Miehen kanssa hyödynnetään tilanteet yhteiselle ajalle aina, kun siihen saumaa, mutta suunnitella ei juuri voi. Kerta-pari vuodessa otamme tosin nykyisin yhteisen viikonlopun, jolloin lasten aikataulut eivät säädä meidän tekemisiä. 

No, kadunko tai olenko saanut itse mitään? En kadu. Minulla on hyvin läheiset ja luottamukselliset välit lapsiini, heille on kasvanut terve itseluottamus ja ovat oppineet huolehtimaan asioistaan. He vaikuttavat voivan hyvin. Enempää en osaa toivoa. Kun nyt löytäisivät oman polkunsa elämään. Toki haaveilemme miehen kanssa jo siitä, että muutaman vuoden kuluttua meillä on vapaampaa. Myös se tuntuu hyvältä.

Lapset eivät säry eletystä elämästä eivätkä pitkistä päiväkotipäivistä. Kun he kokevat, että heistä välitetään ja heidän mukana halutaan elää, niin se tukee heidän kasvuaan parhaiten. Eihän se joka hetki ruusuista ole ja väsynyt olen ollut itsekin usein. Silloin täytyy päättää, mistä luopuu ja mistä pitää kiinni. 

Ei se onnistukaan jos isovanhemmat ei auta.

Rutiinit ovat pahasta? Lasten kanssa ne ovat täysin välttämättömiä. Rutiinittomuus se on pahasta.

Lyhennetty työaika, rutiinit, kaiken turhan karsiminen (lähinnä vanhempien harrastukset ja sosiaalinen elämä). Kun lapset sairastuvat, jo valmiiksi sovittu kumpi on töistä poissa ja kotona sairasta lasta hoitava yrittää itsekin levätä sillä töihin palatessa odottaa tuplatyöt ja kiire. Ostokset kotiinkuljetuksella. Lapsille ei luvata harrastuksia, joihin täytyy kuljettaa pitkiä ja hankalia matkoja. Aikuisten liikunta on lenkki harrastuspaikan lähistöllä kun lapsi harrastaa. 

Åitää olla juhlat arkenakin.