Lue keskustelun säännöt.
perheitä joilla ei KETÄÄN joka voisi auttaa hädän tullen
13.01.2012 |
Olen mielenkiinnosta seurannut keskustelua tälläkin palstalla tilanteista, jossa tulee suurhätä ja tarvitsisi äkilliseen tilanteeseen yhteiskunnalta apua. Mielenkiinnosta kyselen, onko palstalla henkilöitä/perheitä joilla ei ole yhtään ketään joka voisi hädän tullen auttaa? Siis ei ainoatakaan sukulaista, ystävää, työkaveria tai muuta.
Itse nimittäin olen tällainen henkilö, ja toisin kuin luulisi, niin en koe tätä mitenkään järkyttävän raskaaksi tai jotenkin masentavaksi tai musertavaksi asiaksi. Pahoja tilanteita on ollut, joskaan ei mitään niin pahoja että koko korttipakka levähtäisi, mutta jotenkin ne on onnistuttu sumplimaan vielä puolison kanssa kahden (onneksi puolisolla joustava työ).
Meillä eivät kummatkaan isovanhemmat eri syistä johtuen osallistu elämäämme mitenkään, toiset eivät ole edes lapsiamme nähneet kun välit ovat alkoholisteihin olleet poikki jo vuosia. Sukumme ovat pienet ja sieltä ei löydy sisaruksia, lisäksi toiseen sukuun jossa on kaukaisempia tätejä, on yli 500km matkaa eli ei apuja sieltäkään.
En ole kovasta yrityksestä huolimatta saanut perhetuttavia, äitikavereita tai muita, vaikka juoksin kaikki äitikerhot ja muut. Muutaman vuoden yritettyäni lopetin, enkä enää väkipakolla yritä sitä, mitä luonnollisesti ei saa tapahtumaan.
Naapurustossakaan ei ole ketään kuka olisi kiinnostunut vuorohoidosta tai vaihtariyökylistä, koska järjestään kaikilla on molemmat isovanhemmat käytössä. Tunnen arviolta 40-50 lapsiperhettä, ja näistä perheistä vain ja ainoastaan me olemme sellainen joilla eivät isovanhemmat viitsi käydä edes kerran viidessä vuodessa vierailulla (ja kyllä, olemme yrittäneet pitää yhteyttä ja tehdä kaikkemme että välit olisivat hyvät).
Tämä nyt vaan siis laittoi miettimään, että jos itselleni tulee jokin paha kriisi, tai vaikka puolisoni ja minä joutuisimme yhtä aikaa sairaalaan (liikenneonettomuus tms) niin silloin lapsemme pitäisi heti huostaanottaa, kun ei ole kertakaikkiaan ketään kuka voisi auttaa.
Mitään yhteistä aikaa emme ole koskaan saaneet emmekä osaa kaivatakaan, joten sinällään arki rullaa, mutta näiden tämän palstan kirjoitusten jälkeen on kieltämättä pieni pelko perseessä sen suhteen että ihan tosissaan jos jotain käy, niin miten käy lasten.
Jos vaikka kuolisimme koko perhe häkämyrkytykseen niin meitä ei varmaan kukaan löytäisi vuoteen tai kahteen.... ellei siis päiväkoti tai työpaikka alkaisi selvittelemään asiaa ja tulisi koputtelemaan ovelle.
Ja lopuksi, tottakai minäkin haluaisin ne ihanat ja avuliaat isovanhemmat ja ison suvun ympärilleni, mutta kun kaikkea ei aina elämässä saa, niin silloin on helpompaa alistua kohtaloonsa kuin alkaa raivokkaasti taistelemaan huonoa tuuriaan vastaan.
Kommentit (18)
Sinulla jostain syystä ystäviä on löytynyt, minulla ei, vaikka kova on yritys ollut. Muistathan ystävällisesti että ketjussa etsin kohtalotovereita, en pyytänyt viisasteluja niiltä jotka ovat löytäneet lyhyessä ajassa satoja ystäviä. Tämä ei nyt ollut mikään mullapas onkin kavereita"-ketju.
ketju. "kyllä minä mutta kun ne muut..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä kokenut, etten pärjäisi yksin tyttäreni (11 v.) kanssa. Vanhempani ovat eronneet, isäni sairastui Alzheimeriin enkä ole ollut yhteydessä äitiini yli kymmeneen vuoteen. Lapsen isä ja uusi perhe sekä isovanhemmat asuvat Norjassa. Opiskelukaverini ovat kaikki norjalaisia tai ruotsalaisia. Olen yksityisyrittäjä, joten minulla ei ole työkavereita. Mummini (97 v.) on ainoa sukulainen jonka kanssa vietämme kaikki perhejuhlat. Hän hoiti tyttöä viisi vuotta sitten kun minulta leikattiin umpisuoli.
Olen yrittänyt tutustua tytön kavereiden vanhempiin, mutta jännitän sosiaalisia tilanteita ja heikko suomekieleni vaikeuttaa kanssakäymistä.
Tytön ollessa nuorempi näin painajaisia siitä, mitä hänelle tapahtuisi jos minulle sattuisi jotain. Pelko on tietenkin vaikuttanut valintoihini, kuten lasketteluharrastuksen lopettamiseen ja matkustamisen rajoittamiseen. Valitsin myös yrittäjyyden siksi, että voisin tarpeen tullen joustaa aikataulujen suhteen.
Meillä on ollut onni matkassa, enkä kadu päivääkään elämästäni. Itse en kaipaa isoa perhettä ja olen erittäin ylpeä tytöstäni, josta on kasvanut ahkera, reipas ja vastuuntuntoinen nuori jolla on monta hyvää ystävää.
Hei 17, olet upealla asenteella hienosti pärjännyt, olen suorastaan ylpeä sinusta! Tälläkin palstalla vähän suhteellisuudentaju on välillä hukassa, vastikään joku jolla oli neljä isovanhempaa auttamassa ja vain yksi lapsi, kaipasi kunnan kitiapua arjen pyörittämiseen. Kiva lukea välillä sisukkaista selviytyjistä, jotka tekevät kovan homman mutta iloisella ja onnellisela asenteella!
No jospa tosiaan vika on sinussa. Minulla on ystäviä, jotka eivät puhu suomea läheskään yhtä hyvin kuin sinä ja heillä on silti laaja suomalainen kaveripiiri.
Varmaan on vika minussa mutta eri asia on onko sellaisia vikoja joille voi tehdä kovin paljon. Kyllä olen jotain yrittänyt kuten hillitä liian päällekäyvää tapaa puhua kovaa ja toisen kanssa samaan aikaan. Entinen miesystävä vaan naureskelee että ihan turha luulla että suomalaiset naiset koskaan sinusta tykkää kun olet liian näyttävän näköinen. En kyllä usko siihen syyhyn paitsi jos ärsyttää se että pukeudun yleensä naisellisemmin ja värikkäämmin kuin useimmat täällä.
Korjaus tekstiisi, jos molemmat olisitte sairaalassa, ei lapsia huostaanotettaisiin. Voisivat toki olla "hoidossa" lastensuojelulaitoksessa toipumisenne ajan, tai saisitte kotiinne ympärivuorokautisen perhetyöntekijän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen muuttanut Suomeen 7 vuotta sitten eikä minulla ole täällä ketään niin hyviä tuttuja jotka voisivat auttaa. Töissä en oikeasti tunne ketään, täällä ei ole tapana jutella kuin tiukasti työasioista (miesvaltainen duuni). Suku asuu yli 2000 km päässä. Minulla hoidettavana 8- ja 11-vuotiaat lapset sekä 3 koiraa. Normaalitilanteessa menee hyvin mutta joskus kun olen ollut sairas on kyllä tullut mieleen että kunpa ei edes niitä koiria olisi kuvioissa, kun edes poikkeustilanteissa ei saa ulkoilutusapua mistään vaan itse on hoidettava vaikka pää kainalossa.
Itse olen kyllä tilanteeni valinnut muuttaessani tänne miehen perässä, miehen joka sitten palasikin entisen vaimon luo kuukauden yhdessäasumisen jälkeen. Ja oma valintani on jäädä tänne kun kuiteknin on työ ja asunto ja lapset käyneet täällä koulunsa, enkä tosiaan edes yleensäottaen koe tilannettani ja yksinäisyyttäni raskaaksi.
Mentä jos kotona oleva joutuu sairaalaan pitkäksicaikaa, esim 3kk, otetaanko silloinkin lapset "päiväaikahuostaanottoon"? Vai onko puolison pakk ottaa 3kk palkatonta? Talous nimittäi romahtaa jos ainoa tienaaja joutuu jäämään palkatomalle. Meillä sama tilanne ja eniten pelkään juuri sitä että itse kotiäitinä joutuisin pitkäaikaissairaalahoitoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tietenkään, onhan olemassa päivähoito, jos isä on töissä ja sinä sairaalassa lapset on oikeutettuja hoitoon, kun saisit vaikka olisit kotonakin.
Huostaanotoilla ei ole mitään tekemistä mainitsemasi asian kanssa.
Eli kun lapset kotona, ja kotiäiti jouuu sairaalaan, niin kunta on velvollinen järjestämään hätäpikana hoitopaikat? Meillä kunnssa pitkät jonot ja pk paikka pitää hakea 4kk ennen hoidon tarvetta.
Eli tällä haen sitä, että voiko lastensuojelu sanoa että tämä on päivähoidon asia, ja päivähoito sanoa että ei ole tilaa, tämä on lastensuojelun asia - ja loppupeleissä siis ei kenenkään asia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
millään. ettekö te harrasta mitään, eikö teillä ole töissä mukavia kavereita joiden kanssa voi tehdä jotain työajan ulkopuolellakin, missä on opiskelu- ja lapsuudenaikaiset ystävät? Vanhaikodissako te asutte jos naapureissakaan ei ole kivoja perheitä, lasten kavereiden vanhempien kanssa ei juttu luista jne?
Miten nyt noin, ihan samat saatanan kyylät sossutantat siellä niitä päätöksiä tekevät kuin ongelmaperheissäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
millään. ettekö te harrasta mitään, eikö teillä ole töissä mukavia kavereita joiden kanssa voi tehdä jotain työajan ulkopuolellakin, missä on opiskelu- ja lapsuudenaikaiset ystävät? Vanhaikodissako te asutte jos naapureissakaan ei ole kivoja perheitä, lasten kavereiden vanhempien kanssa ei juttu luista jne?
Töissä olen nelikymppinen nainen alle kolmikymppisten nörttipoikien keskellä. Ei oikein ole yhteistä. Harrastamiseen ei ole mahdollisuuksia, syynä lasten ja eläinten yksinhuoltajuus yhdessä kokopäivätyön kanssa. Naapurit rivitalossa jossa asun tuntuvat inhoavan ja vieroksuvan minua, ainoat mitä minulle on puhuttu niin on valitettu joskus jostain, joten vähän pelkäänkin jo sitä jos joku jotain sanoo koska todennäköisesti se on valitusta. Opiskelu- ja lapsuudenaikaiset ystävät on siellä synnyinmaassa parin tuhannen kilometrin päässä.
Alkuun minulle oli ihan shokki tämä kuinka vähän ihmiset täällä Helsingissä kommunikoi toistensa kanssa arjessa, ja se etten millään saa ystäviä vaikka olen aika avoin ihminen ja opettelin kielen nopeasti ja heti yritin puhua ihmisille kun vaan vähänkin osasin. Tunnun olevan täällä jotenkin sellainen joka herättää ihmisissä antipatiaa, halua valittaa ja kiusata. Onneksi lapsilla menee hyvin, heidän takia jaksan jatkaa, olisi väärin kesken koulujen lähteä takaisin kotimaahan.
Olemme joutuneet työn perässä muutamaan useasti, eli lapsuudenystävät ja suvut ja opiskelukaverit ovat toisella puolen suomea. Aikuisena on tosi vaikea ystävystyä!! Työpaikka on miesvaltainen, vain pari naista, ja salilta ei harrastustuttuja ole löytynyt. Voi kun saisinkin asua synnyinpaikkakunnalla! Mutta tosiaan, en siis muuten ole onneton tai mitenkään stressaantunut, ainoa huoli on tuo että mitä tapahtuu lapsille jos vanhemmat letkuissa teholla.
Ja mulle tosaan kelpaa lastensuojelu, ei tulisi mieleenikään moittia tahoa joka saattaa olla lasteni ainoa turva jos kuolen tai sairastun!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
millään. ettekö te harrasta mitään, eikö teillä ole töissä mukavia kavereita joiden kanssa voi tehdä jotain työajan ulkopuolellakin, missä on opiskelu- ja lapsuudenaikaiset ystävät? Vanhaikodissako te asutte jos naapureissakaan ei ole kivoja perheitä, lasten kavereiden vanhempien kanssa ei juttu luista jne?
Töissä olen nelikymppinen nainen alle kolmikymppisten nörttipoikien keskellä. Ei oikein ole yhteistä. Harrastamiseen ei ole mahdollisuuksia, syynä lasten ja eläinten yksinhuoltajuus yhdessä kokopäivätyön kanssa. Naapurit rivitalossa jossa asun tuntuvat inhoavan ja vieroksuvan minua, ainoat mitä minulle on puhuttu niin on valitettu joskus jostain, joten vähän pelkäänkin jo sitä jos joku jotain sanoo koska todennäköisesti se on valitusta. Opiskelu- ja lapsuudenaikaiset ystävät on siellä synnyinmaassa parin tuhannen kilometrin päässä. Alkuun minulle oli ihan shokki tämä kuinka vähän ihmiset täällä Helsingissä kommunikoi toistensa kanssa arjessa, ja se etten millään saa ystäviä vaikka olen aika avoin ihminen ja opettelin kielen nopeasti ja heti yritin puhua ihmisille kun vaan vähänkin osasin. Tunnun olevan täällä jotenkin sellainen joka herättää ihmisissä antipatiaa, halua valittaa ja kiusata. Onneksi lapsilla menee hyvin, heidän takia jaksan jatkaa, olisi väärin kesken koulujen lähteä takaisin kotimaahan.
eivät puhu suomea läheskään yhtä hyvin kuin sinä ja heillä on silti laaja suomalainen kaveripiiri.
Olemme joutuneet työn perässä muutamaan useasti, eli lapsuudenystävät ja suvut ja opiskelukaverit ovat toisella puolen suomea. Aikuisena on tosi vaikea ystävystyä!! Työpaikka on miesvaltainen, vain pari naista, ja salilta ei harrastustuttuja ole löytynyt. Voi kun saisinkin asua synnyinpaikkakunnalla! Mutta tosiaan, en siis muuten ole onneton tai mitenkään stressaantunut, ainoa huoli on tuo että mitä tapahtuu lapsille jos vanhemmat letkuissa teholla. Ja mulle tosaan kelpaa lastensuojelu, ei tulisi mieleenikään moittia tahoa joka saattaa olla lasteni ainoa turva jos kuolen tai sairastun!!
lähes 20 kertaa elämäni aikana ja aina on löytynyt uusia ystäviä ja miesvaltaisella alalla olen minäkin.
Olemme ulkomaankomennuksella mieheni kotimaasta, eli kummatkin viraassa maassa, emmekä osaa kunnolla paikallista kieltä.
Äärimmäisessä hätätilanteessa saattaisin kysyä apua mieheni työkavereiden puolisoilta (joita en kuitenkaan vielä tunne).
Kuka tässä ketjussa on haukkunut sossutanttoja kyyliksi? Päinvastoin lastensuojelun apu on hätätapauksessa hyvinkin tervetullutta. En nyt tainnut ymmärtää tätä kommenttia ollenkaan?
Sinulla jostain syystä ystäviä on löytynyt, minulla ei, vaikka kova on yritys ollut. Muistathan ystävällisesti että ketjussa etsin kohtalotovereita, en pyytänyt viisasteluja niiltä jotka ovat löytäneet lyhyessä ajassa satoja ystäviä. Tämä ei nyt ollut mikään mullapas onkin kavereita"-ketju.