Kuinka pääsitte yli vanhempanne kuolemasta?
Kommentit (15)
Äiti kuoli 90-vuotiaana, väistämätön oli ollut jo kauan tiedossa. Kun eli mukana sitä aikaa, se myös valmisti tulemaan kuolemaan. Hyvin pystyin jatkamaan elämää, sehän se on tarkoituskin. Varmaan eri asia, jos vanhempi kuolee nuorempana, ennen aikojaan, ja sinä olet itsekin nuori vielä. Kaikki kyllä asettuu uomiinsa, usko pois.
Se klassinen, eli aika auttaa. Mulla oli kyllä alkuun aika orpo olo, koska vasta vanhempien kuoltua tajusin, miten yksinäinen olen. Mulla ei ollut miestä, lapsia, ystäviä, muuhun sukuunkaan kuin vanhempiin ei yhteyksiä. Loppuvuosina sitten yhteys vanhempiin oli intensiivinen, koska tarvitsivat apua arjessaan. Minä pari vuotta asuinkin heillä, koska pystyin tekemään etätyötä mistä vaan, ja niin pystyin auttamaan paremmin, kun äidillä oli Alzheimer ja isällä fyysisiä vaikeuksia. Sitten se loppui, ensin meni isä sydäntapahtumaan yhtäkkiä, ja aika pian äitikin. Oli siinä aika tyhjän päällä, paitsi suruissaan, myös tunne että mun elämällä ei ole mitään merkitystä ja olen ihan yksin maailmassa.
Mutta niin se menee, että kun elämää on pakko kuitenkin jatkaa, tehdä työtä ja hoitaa asioitaan, niin vähitellen se suru jää taka-alalle, ja yksinäisyyskin. Sitä on tottunut uusiin olosuhteisiin. Mutta kyllä mulla vieläkin, useampi vuosi vanhempien kuolemasta, tulee kyyneleet silmiin jos katselen kuvia heistä, tai muistelen. Se vaan ei enää se suru ole sillä tavalla jatkuvasti pinnassa.
Isä oli kuollessaan 75 ja äiti 86. Kuolema on ihan luonnollinen osa elämää. Ei se toki koskaan kivaa ole, mutta kun hyväksyy, että se on jokaisella edessä jossain vaiheessa niin se on huomattavasti helpompi jatkaa eteenpäin.
Isän kuoleman aikaan olin juuri perustamassa yritystä ja hautajaisiinkin menin suoraan autokaupasta, josta hankin yritykselleni ajoneuvon. Ei siinä joutanut murehtimaan kun piti saada raha virtaamaan, että firma pysyy pystyssä.
Äidin kuoleman aikaan kaikki muukin oli ihan perseellään niin en siitä jaksanut sitten hirveästi murehtia.
Varmaan ajan myötä pääsee, en ole vielä päässyt, joten en osaa sanoa muuta.
Mutsi kuoli kun olin 20-vuotias, faija kun olin 50-vuotias. Kumpaakaan en juuri jäänyt suremaan.
Iskä kuoli 26 v sitten, yllättäen, eikä päivääkään ole mennyt ettenkö häntä olisi ajatellut. Pahin suru meni ohi ehkä vuodessa, auttoi kun omat lapset pitivät arjessa kiinni samoin kun työ.
Äiti ei varmaan kuole ikinä, narsistinen ilkimys, häntä en kaipaa jos häntä pidemmälle itse saan elää.
Ovat yhä elossa, Luojan kiitos. Tuntuu ajatuskin pahalta, että joskus kuolevat. Olen jopa toivonut, että itse kuolisin ennen heitä.
Kirjoitin lapulle " vanhempieni kuolema" ja laitoin sen lattialle, sit vain hyppäsin sen paperin yli
Äitini kuoli vuosi sitten 87-vuotiaana. Voimat vain hiipuivat pikkuhiljaa viimeisten vuosien aikana eikä kuolema ollut yllätys. Mutta kun poismenon hetki lopulta tuli, se oli kova paikka minulle. Yhä vieläkin iskee välillä haikeus, kun ajattelen etten näe häntä enää
koskaan mutta pahin suru on jo takana.
Jokainen meistä menettää vanhempansa, ellei kuole itse ensin.
En ymmärrä kysymystä mutta voin vastata hieman aiheen vierestä etten ole koskaan päässyt yli oman lapseni kuolemasta.
On se vaan niin väärin, että joillakin vanhempi/mmat porskuttaa 80-100v ikään ja joillakin vanhempi kuolee jo varhaisessa keski-iässä.
Tuli vaan mieleen, kun ketjua lukee.
Suremalla. Äiti kuoli kun olin 25, isä kuoli pari vuotta sitten kun olin 50
Eipä siinä ollut vaihtoehtoja, ja omat pienet lapseni pitivät arjessa kiinni ja toivat iloa ja onnea. Äitini oli 46v.kuollessaan.