Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtaudut leikki-ikäisen tekoitkuun?
20.12.2011 |
Kolmevuotiaamme osaa nostaa melkoisen mekkalan kun asiat eivät mene mielen mukaan ja varsin usein tekee tämän ruokapöydässä. Vollottaa niin että lautanen alkaa täyttyä kyyneleistä :-) Muussa tilanteessa jätän mekkaloimaan itsekseen, mutta eihän tuota ruokapöydässä jaksa kukaan kuunnella, ei kotona eikä ravintolassa. Miten toimitte näissä tilanteissa? Siirrättekö pois pöydästä? Minne? Pysyykö poissa kunnes rauhoittuu vai joudutteko itse pitämään jäähyllä? Lähdettekö pois koko ravintolasta kesken aterian? Että tämä kypsyttää päivittäisenä jatkuessaan viikosta toiseen!
Kommentit (16)
Vaan pidän itkua aina ihan aitona (ja sitä se minusta onkin, ihan sama, mikä pettymys sen itkun takana on). Siitten siihen reagoidaan, kuten aitoon itkuun pitää, eli opastetaan oikeaan tunteiden ilmaisuun ja sopivaan hillintään ja lohdutetaan missä se on aiheellista. Ja niistetään nenä ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä en oleta, että se olisi tekoitkua
Vierailija - 20.12.11 10:38 (ID 13930074)
Vaan pidän itkua aina ihan aitona (ja sitä se minusta onkin, ihan sama, mikä pettymys sen itkun takana on). Siitten siihen reagoidaan, kuten aitoon itkuun pitää, eli opastetaan oikeaan tunteiden ilmaisuun ja sopivaan hillintään ja lohdutetaan missä se on aiheellista. Ja niistetään nenä ajoissa.
itkemällä:)
ja tästä alkaa vollotus niin ei totisesti ole kovin aitoa :-) Ja kun säännöt on selvät jo etukäteen niin eipä voi joka kerta olla todellinen pettymys.
Mutta ihmeesti sillä riittää kestävyyttä siihen vollotukseen vaikka sitä ei huomioisi mitenkään! Huutaa aikansa, sitten pyyhkii silmänsä ja toteaa "nyt minä olen iloinen taas". Hymyilee ja jatkaa syömistä. Mutta en kyllä jaksaisi joka päivällisellä moista meteliä kuunnella.
ap
Eihän oikeakaan itku tarkoita, että pitäisi saada tahtonsa läpi. Oikeaan itkuun vastataan ohjaamalla lasta tunneilmaisun kehittämisessä ja tunteiden hillitsemisessä.
No siinä tuleva lapsukainen, mikä saa kaiken itkemällä:)
mä en oleta, että se olisi tekoitkua
Vierailija - 20.12.11 10:38 (ID 13930074)Vaan pidän itkua aina ihan aitona (ja sitä se minusta onkin, ihan sama, mikä pettymys sen itkun takana on). Siitten siihen reagoidaan, kuten aitoon itkuun pitää, eli opastetaan oikeaan tunteiden ilmaisuun ja sopivaan hillintään ja lohdutetaan missä se on aiheellista. Ja niistetään nenä ajoissa.
Eli lapsi pääsisi syliin, lohduttaisin kuin missä tahansa muussa itkussa ja pyrkisin löytämään itkulle oikean syyn. Yleensä se ei ole se, että asiat eivät mene mielen mukaan vaan jotain muuta.
Tosin lapseni eivät ole koskaan valeitkeneet tai ainakaan en ole sitä valeitkuksi tajunnut. Ehkä he tietävät, että lohtua sieltä on tulossa, kun kyyneleitä näkyy. Eikä lohtu minusta ole sitä, että lapsi saa tahtonsa perille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan eri asia lohduttaa lasta ja/tai opettaa järkevämpiä tapoja ilmaista pettymystään, kuin antaa kaikki periksi.
Meilläkin lasta lohdutetaan, kun hän osoittaa pettymystään esim. siitä, ettei ole saanut tehdä jotakin. Kiellettyä asiaa ei silti saa tehdä.
T. Ohis
mä en oleta, että se olisi tekoitkua
Vierailija - 20.12.11 10:38 (ID 13930074)Vaan pidän itkua aina ihan aitona (ja sitä se minusta onkin, ihan sama, mikä pettymys sen itkun takana on). Siitten siihen reagoidaan, kuten aitoon itkuun pitää, eli opastetaan oikeaan tunteiden ilmaisuun ja sopivaan hillintään ja lohdutetaan missä se on aiheellista. Ja niistetään nenä ajoissa.
No siinä tuleva lapsukainen, mikä saa kaiken itkemällä:)
ja tästä alkaa vollotus niin ei totisesti ole kovin aitoa :-) Ja kun säännöt on selvät jo etukäteen niin eipä voi joka kerta olla todellinen pettymys. Mutta ihmeesti sillä riittää kestävyyttä siihen vollotukseen vaikka sitä ei huomioisi mitenkään! Huutaa aikansa, sitten pyyhkii silmänsä ja toteaa "nyt minä olen iloinen taas". Hymyilee ja jatkaa syömistä. Mutta en kyllä jaksaisi joka päivällisellä moista meteliä kuunnella. ap
Jatka samaa rataa, anna lapsen olla ilman lohtua, älä huomaa hätäänsä ja katso - sinulla on muutaman vuoden kuluttua isompia ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeaan itkuun vastataan ohjaamalla lasta tunneilmaisun kehittämisessä ja tunteiden hillitsemisessä.
Kaikenlaisia tekoälykkäitä supermammoja sitä onkin!
[/quote]
Jatka samaa rataa, anna lapsen olla ilman lohtua, älä huomaa hätäänsä ja katso - sinulla on muutaman vuoden kuluttua isompia ongelmia.
[/quote]
Lapsi ei saa ruualla mehua ja hänellä on hätä! Aidot itkut kyllä huomioidaan, mutta ei tarkoitushakuisia. Toisilla lapsilla draaman tajua on enemmän kuin toisilla.
sama meininki meillä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli se sitten aitoa tai tekoitkua. Tekoitkukin on meidän pojalla hyvin lähellä aitoa, koska hän tekoitkee pettyessään siihen, ettei saa jotakin. En silti anna periksi asiassa, vaikka lohduttelenkin ja kerron, miksei nyt voi saada jotakin haluamaansa juttua. Sitten saatan yrittää ohjata huomion johonkin ihan muuhun asiaan. Tämä taktiikka toimii ihan kivasti, mutta ei tietysti kaikilla lapsilla toimi samat jutut.
Jatka samaa rataa, anna lapsen olla ilman lohtua, älä huomaa hätäänsä ja katso - sinulla on muutaman vuoden kuluttua isompia ongelmia.
Lapsi ei saa ruualla mehua ja hänellä on hätä! Aidot itkut kyllä huomioidaan, mutta ei tarkoitushakuisia. Toisilla lapsilla draaman tajua on enemmän kuin toisilla. sama meininki meillä
opetat lapselle, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen on OK, että lohdutat - mutta et anna sitä mehua. Mutta jos ajattelet, että tuo tekoitkee, niin lapsi oppii, että hänestä ei välitetä edes surussa.
Ei lohduttaminen merkitse sitä, että saa periksi. Lapsen itku on aina viesti jostain, ja siihen viestiin vanhemman kannattaa reagoida. Se draaman taju näkyy esim. siinä, että lapsestasi tulee pedofiilin potentiaalinen uhri eli kun edes joku välittävä aikuinen löytyy, niin häneen sitoudutaan, myös pahassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sellainen olisi rasittavaa.
Vaan pidän itkua aina ihan aitona (ja sitä se minusta onkin, ihan sama, mikä pettymys sen itkun takana on). Siitten siihen reagoidaan, kuten aitoon itkuun pitää, eli opastetaan oikeaan tunteiden ilmaisuun ja sopivaan hillintään ja lohdutetaan missä se on aiheellista. Ja niistetään nenä ajoissa.
Lohdutan jokaisen itkun ja tarjoan lapselle empatiaa ja ymmärrystä.
Uskon että sillä tekoitkullakin lapsi yrittää kertoa että hänellä on paha mieli. Hänellä vain ei ole parempia keinoja tunteensa ilmaisemiseen.
Niitä keinoja hänelle parhaani mukaan kyllä opetan.
Ovat kyllä kouluikään mennessä oppineet kertomaan huolensa ja muutkin asiat ilman turhaa draamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kanssa 2,5 -vuotias, joka saa juuri ruokapöydässä varsinaisia uhmakohtauksia (onneksi vain kotona). Vähän aikaa sitten ilmoitti aina heti alkuun, että ruoka on pahaa ja hän haluaa jotain muuta kuin on tarjolla. Jos ei saanut esim. mehua ja suklaata, sitten alkoi kova itkeminen tai vaihtoehtoisesti ruoalla leikkiminen ja mukin kolistelu tms. Kyse ei ole edes siitä, että olisi joskus saanut jotain, vaan olemme kyllä olleet asiasta tiukkoina. Rehellisesti sanottuna tosi rasittavaa, kun yhteiset ruokahetket menevät kiukutellessa ja lapsen karjuessa kurkku suorana.
Olen kyllä harjoittanut monenlaista taktiikkaa tässä asiassa. Välillä olen vain antanut itkeä ja tarjonnut syliä lohdutukseksi (se ei yleensä kelpaa), mutta selittänyt, ettei kutienkaan voi saada mitä haluaa. Välillä olen epäjohdonmukaisesti sanonut lapselle, että nyt sen turhan itkemisen on loputtava tai muuten pitää mennä pois pöydästä rauhoittumaan. Ruoalla leikkimisestä ja möykkäämisestä olen lähettänyt pois pöydästä rauhoittumaan joka tapauksessa. Lapsi on tällöin mennyt yleensä hetkeksi huoneeseensa mököttämään ja palannut sitten pöytään uuteen yritykseen. Voin siis myöntää, että en ole ollut aina kauhean rakentava suhtautumisessani.
Ilmoinen asia meillä on se, että lapsen käytös ruokapöydässä on rauhoittumaan päin. Vieläkin ilmoittaa, ettei tykkää ruoasta ja haluaisi muuta, mutta meillä on kai ajan kanssa auttanut johdonmukaisuus siinä, että sanomme aina, että pakko ei ole syödä mutta että muuta ei ole tarjolla. Jälkiruoatkin olemme jättäneet pois koko perheeltä toistaiseksi (tarjotaan sitten joskus välipalana), koska ne aiheuttivat aina täyden kieltäytymisen pääruoasta. Muutaman kerran lapsi tosiaan jätti syömättä ja oli sitten nälkäinen jonkin aikaa ennen seuraavaa ruokaa. Nykyään syö lopulta yleensä ainakin vähän tai ainakin juo maitoa ja syö leipää.
Kyllä meidän 4v muksusta ainakin näkee, naurattaako "itkeminen" jo häntä itseäänkin.
Meillä toimii se, että otetaan ruoka pois, sitä ei saa takaisin ennenkuin on käynyt omassa huoneessa rauhoittumassa. Ihan sama mitä mekastaa, mutta tuokapöydässä en sitä katsele/kuuntele.
Muuten saa kyllä olla kiukkuinen tms. niin paljon kuin huvittaa, mutta muille annetaan sekä ruoka- että leporauha, silloin kun syödään tai levätään.
Muussa tilanteessa naurattaisin tekoitkut pois... kutittelemalla tai juttelemalla typeriä, siis jo lapsenkin mielestä todella typeriä.
Mutta jos huono käytös on ruokapöydässä tavanomaiseta, en ottaisi sellaista lasta ravintolaan mukaan. sinne mennään vasta kun ruokailu sujuu kotioloissa mallikkaasti.
Kotona pystyn hyvin olemaan huomioimatta mitään tyhmää käytöstä. Jos selvästi parkuu pelkän huomion takia, annan parkua. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ei se ikuisesti jaksa huutaa, ja oppiipahan ettei huutamisella saa mitään, ei edes sitä negatiivista huomiota.