Tytti Tuppurainen ja vallan sokea piste

Suomalaisessa politiikassa on yksi sitkeä itsepetos: ajatus siitä, että vahva johtaja ei voi olla myös huono esimies. Että jämäkkyys oikeuttaa kovuuden. Että vallan ytimessä äänen korottaminen on vain tehokkuutta. Ja juuri tähän itsepetokseen Tytti Tuppuraisen tapaus näyttää uppoavan.

Kun useat lähteet kertovat uutistoimisto STT:lle samansuuntaisesti huutamisesta, nöyryyttämisestä ja julkisesta nolaamisesta eduskuntaryhmän kokouksissa, reaktio Sdp:ssä ei ole pysähtyä kuuntelemaan. Reaktio on puolustus. Hyökkäys. Vähättely. Nimettömien mustamaalaajien leimaaminen.

Se on ongelma.

Ei siksi, että jokainen väite olisi automaattisesti totta. Vaan siksi, että valta ei kestä kriittistä tarkastelua, jos sen ensimmäinen refleksi on loukkaantua.

Tuppurainen kiistää julkisen nöyryyttämisen ja sanoo toivovansa, että ongelmista kerrottaisiin suoraan hänelle. Lausunto kuulostaa kauniilta, mutta herättää väistämättömän kysymyksen:
kuka uskaltaa antaa palautetta ihmiselle, jonka sanotaan huutavan ryhmäkokouksissa?

Valta-asetelmassa ongelma ei ole yksittäinen huuto, vaan ilmapiiri. Se, jos ihmiset kokevat, ettei suora puhe ole turvallista. Ja juuri siksi anonyymit lähteet eivät ole automaattisesti epäilyttäviä ne voivat olla oire.

Sdp:n riveistä kuullaan nyt vakuutteluja: en ole nähnyt, en tunnista, täysin puuta heinää. Se on mahdollista. Mutta se ei kumoa kokemuksia. Se vain kertoo, että kaikki eivät koe työpaikkaa samalla tavalla.

Ja tässä tullaan olennaiseen:
Politiikassa on pitkään hyväksytty johtamiskulttuuri, jota ei sallittaisi missään modernissa organisaatiossa. Kova paine, kiire, räväkkä tyyli. Aina löytyy selitys, miksi juuri nyt pitää kestää vähän enemmän. Usein selitys löytyy sieltä, missä on eniten valtaa ei sieltä, missä ollaan vaihdettavissa.

Kun avustajat vaihtuvat, sairastuvat ja vaikenevat, ja kun kritiikki kuitataan puskista huuteluna, kyse ei ole enää yksittäisestä kohusta. Kyse on vallan sokeasta pisteestä.

Tytti Tuppurainen voi olla taitava poliitikko. Hän voi olla älykäs, kokenut ja strategisesti lahjakas. Mutta mikään näistä ei tee ihmisestä automaattisesti hyvää esimiestä. Eikä mikään näistä anna vapautusta tarkastella omaa toimintaansa ilman puolueen muurin tarjoamaa suojaa.

Jos Sdp haluaa olla työntekijöiden, oikeudenmukaisuuden ja heikompien puolella, sen pitäisi aloittaa yhdestä asiasta:
uskaltaa kuunnella myös silloin, kun kuultu ei miellytä.

Muuten tämä ei ole viimeinen kohu. Vain seuraava.