Olen pohtinut, miksi sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet hieman jälkijunassa.

Kuten kaikki tietävät, sosiaaliset taidot opitaan jo kotona tai sitten ei. Asuin yksinhuoltajavanhemman kanssa jonka olisi luullut olevan perillä sosiaalisista taidoista. Ainakin hänellä oli alan koulutus. Koti oli täynnä vihaa, raivoa ja syyllistämistä siitä, ettei ole ihmekään että joudun kaikkien kanssa ongelmiin kun olen sitä ja tätä ja käyttäydyn niin tai näin. Minulle ei koskaan opetettu miten tulisi käyttäytyä jotta asiat sujuisivat mielekkäästi niin, että pidän samalla kiinni myös omista rajoistani. Nyt en puhu esim. opettajan luokkaan asettamien sääntöjen noudattamisesta vaan ihan tavallisissa ihmissuhteissa pärjäämisestä. 

Olen myös ajatellut välillä, että ehkä en olekaan niin kykenemätön vaan minulla on käynyt huono tuuri seuran kanssa jo lapsesta saakka (tytöt ja naiset). Sitten ajattelin taas että asia ei ole ollut näin kun sain kuitenkin aina kotona haukut siitä mitä olen.

Itsetuntoa mulla ei juuri ole koskaan ollut ja olen aina saanut vain kuulla olevani liian ylimielinen jos luulen itsestäni jotakin.

Tällä hetkellä olen jo hieman vanhempi mutta hyvin yksinäinen kun kukaan ystävistänikään ei jostain syystä halua sisällyttää minua elämäänsä. Enkä nyt tarkoita sitä että seurataan somepostauksia vaan puhun ihan oikeasta elämästä. Mietin aina välillä mikä minussa on vikana. Ollaanko minulle kateellisia suorituksistani? Tähänkin saan vaan lapsuudenkotoa kuulla, että ei ihme ettei mulla ole seuraa jos pidän muita kateellisina. Olen kuulemma se paha syypää.