Empatiakyvyttömät sukulaiset?

Löytyykö mulle kohtalotovereita? En haluaisi kertoa omista asioista enää ollenkaan vanhemmille/sisaruksille/kavereille. Tuntuu että on jäänyt jotenkin yksin, puolisolle onneksi voin murheista kertoa mutta muiden asenne suoraan sanottuna ketuttaa. Mulla on siis loppuelämän riesana aikuisiällä todettu kohtuu harvinainen sairaus (ei kuitenkaan henkeä uhkaava), jonka etenemisestä ei oikein kukaan tiedä. Nyt tuli eteen tilanne jossa sairaus ihan yllättäen paheni, ja jouduin jäämään työstäni sairauslomalle pidemmäksi aikaa. Nyt odottelen aikaa lisätutkimuksiin ja mahdolliseen tulevaan operaatioon.

Paljon on siis mielen päällä. Ihan jo tulevaisuus mietityttää, mihin kuntoon jään mahdollisen edessä olevan operaation jälkeen, nykyisessä työssäni/ammatissani hyvin epätodennäköisesti pystyn enää jatkamaan. Pyörittelen mielessäni uuden ammatin opiskelua, erilaista työtä nykyisellä koulutuksella, työvuosia olisi jäljellä kuitenkin vielä kymmeniä vuosia.

Sukulaisten letkautukset että oisit onnellinen kun saat pitkän loman, anteeksi mut ONNELLINEN?! Vähän jopa sivulauseessa syyllistetään että ei voisi itse jäädä noin pitkälle sairauslomalle omasta työstään. Sairaus on siis sellainen mihin sairastumiseen en ole itse voinut millään tavalla vaikuttaa, enkä voi jatkossakaan. Kipu on mukana päivittäin enemmän tai vähemmän, oon jo joutunut luopumaan esim. harrastuksista mitä muiden on mahdollista tehdä ja päivittäin edessä on tilanteita missä joutuu myöntämään ettei vaan enää onnistu.

Tilanne on tosi hankala kun ei oikein itekään tiedä paljoa sairaudesta ja muiden varmasti vielä hankalampaa yrittää ymmärtää mitä käyn läpi. En odota sääliä tai mitään semmoista, mut toivoisin että voisin kertoa asioista ilman että tilannetta vähätellään, tai käsketään nauttia ja olla iloinen. Usein myös vastaavasti sanotaan takaisin että niin on mullakin sitä ja tätä.. ja kuuntelen ja kyselen ja olen empaattinen. Ois vaan kiva kun tulisi ymmärretyksi tässä yhtäkkiä eteen tullessa uudessa tilanteessa. Mahis olisi työpaikan puolesta käydä juttelemassa työpsygologille, mutta sille en koe tarvetta ainakaan vielä, riittäisi että saisi vaan kertoa kuulumiset rehellisesti jos niitä kysytään, koska tämä on nyt mun elämää 🙂

Pahoittelut pitkästä ajatuksenvirrasta. Mietin vaan että miten tässä pitäisi jatkossa toimia, jättää kuulumiset kertomatta. Olla enää informoimatta esim. omia vanhempia asioiden etenemisestä, odottaa jos itse kysyvät niin kertoo sitten.