Lue keskustelun säännöt.
Avioero ja hajalla ihmisenä
05.09.2011 |
Taustoja;
suhteemme alkoi vuonna 2007, jolloin olin itse 17, kumppani 24.
Muutimme yhteen 9kk seurustelun jälkeen, siitä vuosi eteenpäin menimme naimisiin.
Nyt neljän vuoden jälkeen, tuntuu, että ne roihuavat tunteet ovat kadonneet, riitelemme arjesta ja sen pyörittämisestä.
Eläimiä pyörii kuusi jaloissa ja itse valmistunut keväällä ja työelämään siirtynyt.
Kumppani aloittanut opiskelut viimein.
Joka riidan yhteydessä viimeisen vuoden aikana on uhkailtu eroilla puolin ja toisin.
Nyt tuntuu tulleen seinä vastaan.
Pistin asuntohakemuksia menemään eri paikkoihin tänään.
Kumppani lähtenyt äidilleen hoitamaan kotia kun anoppi matkoilla (anoppi asuu n.2km päässä).
Itse hoidan kodin, eläimet ja työn tässä ohella. Työpaikka on kolmen eri bussin ja reilu tunnin työmatkan päässä, joten aamulla kuudelta bussiin jos haluaa 7.30 olla töissä.
Näin mielenterveysongelmaisen taustalla tuntuu, että matto on vedetty jalkojen alta.
Ahdistaa, itkettää ja itsetuhoisia ajatuksia mielessä.
Tekisi mieli hakea sairaslomaa, mutta sitten vain istun kotona ja itken.
Toisaalta tekisi mieli juosta karkuun kaikkea tätä tunnekirjoa, mutta minne menisin?
On nämä @!#$ eläimet hoidettavana, ei ne pärjää.
Olen ihmisraunio.
Viimeisin riita oli la-su yönä, se "sovittiin" ja uskottiin ikuista rakkautta.
Ja paskat. Mitä ikuista on siinä, että elämä on yhtä riitaa?
Muutama päivä menee ihan ok, kuin mitään riitoja ei olisi, mutta pinnan alla kuplii.
Kumpikaan ei uskalla sanoa sitä viimeistä sanaa, joka lopettaisi tämän riitelyn, ero sitä, ero tätä, mutta mitään ei tapahdu.
Nyt viikonloppuna sanoin, että se oli sitten tässä.
Aloin suunnitella miten asuntojen haku ja tavarat yms. (minulle normaalia alkaa suunnitella asioita "kriisi"tilanteissa).
No, eikös tämä toinen osapuoli siihen sitten, ettei tarvitse asuntoa, voi asua sillan alla tai kadota, niin ei tarvitse kenenkään katella.
Sitten peruin sanani ja tässä sitä taas roikutaan.
Oma luonne ei kestä lähteä, jos toinen satuttaa itseään, mutta en jaksa tätä!
Mitä pitäisi tehdä? lähteä lopullisesti vai jaksaa odotella parempia päiviä?
Kommentit (7)
muuten identtinen tilanne, paitsi että elukoiden tilalla on pieni lapsi. En tiedä mitä tehdä. En tiedä, mistä saisin voimaa irtautua tästä kuristavasta erotaan-ei erota-kierteestä ja aloittaa uusiksi yksihuoltajana. En jaksa.
Kerro jos keksit jotain helopttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pärjäät vaikka lähtisit. Laita ne asuntohakemukset vain vetämään, älä missään tapauksessa anna kumppanin "minä en tarvitse asuntoa" -manipulaation vaikuttaa omaan itsenäiseen päätökseesi.
Ero on kauhea kriisi, ja siitä tulee varmasti juuri tuollaisia tunteita: pelkoa ettei pärjää, että jää ikuisesti yksin, syyllisyyttä että tekee väärin, kauhua että tekee suuren virheen.
Mutta sitten kuitenkin pärjää (hyvänen aika, kyllähän nyt Suomessa ihmiset pärjäävät!), elämään tulee uusi järjestys ja uudet kuviot (ei välttämättä heti uutta parisuhdetta mutta ilmankin voi elää), näkee että se toinenkin jatkaa elämäänsä kaikesta huolimatta (ja syyllisyys väistyy), ja kaukaa katsoen näkee selvemmin miksi eroon päätyi ja mikä suhteessa mätti jolloin hyvät ajat voivat muuttua kauniiksi muistoiksi ja voimavaroiksi.
Tsemppiä!
Teillä ei kaikkien sovintojen jälkeen yhteiselo toimi, joten asuntoa vain etsimään. Ei se mies siihen kuole. Hakee sääliä ja on sitä nähtäväkseen osakseen saanutkin. Nyt ajattelet vain eteenpäin.
menitte naimisiin, tahdoitte olla yhdessä vaikeinakin aikoina. Ajattele, että nyt on sellainen vaikea aika. Nyt sitä tahtomista kysytään. Ymmärsin, että vaikeutenne on kestäneet noin puoli vuotta?
Mielestäni se on lyhyt aika.
Omassa liitossani olemme selviytyneet avioeron partaalta tilanteeseen jossa nyt olemme, eli onnellisempia kuin koskaan. Ajattelin tuolloin noina hankalina aikoina, että ihmissuhde on ylä- ja alamäkiä. Se auttoi jaksamaan.
onko sulla ja miehelläsi mielenterveysongelmia taustalla? Eikö pitäisi hakea ulkopuolista apua ja etsiä sopivaa lääkitystä, jos se ei vaikka ole kohdillaan ja aiheuttaa lisäongelmia? Kokeilkaa lisäks pariterapiaa,jotta selviää missä oikeasti parisuhteessanne mättää ja onko suhde enää pelastettavissa vai ei. Ja ettekö vois muuttaa jonnekin lähemmäs sun työpaikkaa, 3tuntia työmatkoihin päivässä on aika paljon... ja miksei voisi kokeilla pientä taukoa, jonka aikana voisi vähän mietiskellä asioita yksikseen ilman, että toisen nassu koko ajan samassa huushollissa ärsyttää? Muutamia ehdotuksia siis harkittavaksesi. En usko, että niitä parempia päiviä ihan taikaiskusta tulee, jollette jotain yritä suhteenne hyväksi tehdä. Jatkuva erotaan/ei erota riitely se parisuhteessa vasta kuluttavaa onkin (been there, done that)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitää ottaa ero jos aina riitelee? Miksi ihmeessä ette lopeta sitä riitelyä. Niin miksi?? Aikuiset ihmiset eivät osaa keskustella asioista rauhallisesti -tosi outoa!
Kumpikin tarttee terapiaa ja koulutusta keskustelutaidoista. Ja pliis älkää katselko telkusta näitä suomalaisia ala-arvoisia TV-ohjelmia, joissa aina riidellään ja puhutaan niin rumasti. Niistä saa erittäin huonon mallin perhe-elämään.
Onkohan nuo elukatkin jotenkin vähän....?
mutta kuulostaa todella siltä, että te tarvitsette apua. Kataja ry tarjoaa kursseja, ryhmiä ja muuta apua, mutta se on maksullista. Seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksista saa maksutonta apua, mutta joillain paikkakunnilla juuri tästä johtuen jonot ovat pitkät.
Jos teillä on varaa, voitte ilman muuta nopeasti hakeutua myös yksityisille pariterapeuteille,mutta kustannukset ovat melko suuret.
Muutos. Jonkun asian on muututtava. Sama systeemi ei enää vie pitemmälle. Mikä muutos veisi parempaan? Tätä voit miettiä jo mahdollista apua odottaessasi. Voisiko ihan ensi hätään lääkityksestäkin /sen muuttamisesta riittäväksi olla apua, jos kuvaat itseäsi ihmisraunioksi. Itsetuhoiset ajatukset ovat aina vakava merkki voimavarojen ylittymisestä. Suosittelen, että ihan ensimmäiseksi varaat ajan lääkäriin. Kun saat pikkuisen itseäsi kuntoon, osaat paremmin miettiä seuraavaa askelta.
Terveisin diakoni Meiju