Lue keskustelun säännöt.
Ptsd ja suomalainen tapa olla valittamatta
21.10.2025 |
Minulla on ptsd eli traumaperäinen stressihäiriö ja olen oppinut elämään sen kanssa pikkuhiljaa. Kyllä se päätänsä nostelee ja silloin saatan vetäytyä enemmän tai kokea unettomuutta, ahdistusta tai masentuneisuutta. Perusarki ja rutiinit ovat auttaneet pysymään mukana elämässä. Hyvä parisuhde myöskin.
Vanhempieni, jotka ovat 60-luvun lopulla syntyneitä, tuntuu olevan vaikea ymmärtää sairauttani. Olen saanut diagnoosin nuorena aikuisena ja nyt olen 29-vuotias. Käsittelen ptsdhen johtaneita syitä ja tapahtumia terapiassa ja olen muutenkin valveutunut sairauden kanssa. Elän elämää joka sopii itselleni.
Vanhempien tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää että se ei ole helppoa elää tämän kanssa. Lisäksi tuntuu että he välttelevät asiasta puhumista ja olettavat että koska olen käynyt terapiassa, olen nyt taas terve. He eivät ymmärrä että ptsd on aina osa elämääni vähän kun joku diabetes.
Vanhempieni mielestä myös on turha valittaa koska aina löytyy joku joka kärsii enemmän. Olen aivan eri mieltä. Tuntuu vaikealta yrittää jakaa omia kipuilujaan kun he eivät kertakaikkiaan ymmärrä tilannetta.
Onko teillä vanhempia joille on vaikea kertoa vaikeista asioista koska eivät itse koskaan valita?
Kommentit (5)
Minusta on ihan typerää vertailla siihen mitä toiset ovat kokeneet, koska kaikki kokemukset ovat subjektiivisia. Eikä ne toisten ihmisten kokemukset vaikuta niihin omiin kokemuksiin tai helpota niitä niin yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja siis omat vanhemmat tai edes isovanhemmat eivät, onneksi, ole tuollaisia, mutta tuttavapiiristä löytyy joitain tuollaisia, joiden mielestä mistään ei saisi valittaa ja vertailevat mielellään omia vaikeuksiaan toisten vaikeuksiin.
No ne ei vaan juntit siltikään tajua, koska niiden nuoruudessa ei ollut mahdollista valittaa eikä mennä terapiaan. Puhu sellaiselle, joka tajuaa, oma vanhempi ei välttämättä ole se.
No ei ne välttämättä ne ymmärrä. Arvaa oliko varmasti molemmilla isoisilläni sotaa käyneinä miehinä ja ainakin toisella isoäideistäni lapsuudessa koetun perheväkivallan seurauksena ptsd? Luultavasti se on vanhemmistani ainakin toisella ellei molemmilla... Ei heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan 60-70-luvulla ollut mitään psykiatreja, mielenterveystoimistoja eikä terapeutteja. Ei puhuttu edes masennuksesta. Sitä vaan tehtiin töitä ja niin edelleen, jos ei jaksanut, oli piirimielisairaala, ei muuta. Sinne jos pallaa käämi lopullisesti.