Kaksi läheisriippuvaista parisuhteessa

Otsikon mukaisesti. Miten olette päässeet parisuhteessa eteenpäin kun toinen on alkanut käymään läpi menneisyyttään ja traumojaan.

Vielä vuosi sitten minulla ei ollut mitään tietoa sanoista läheisriippuvuus, tunnelukko, varhaisen lapsuuden kehityksellinen trauma tai häpeätrauma. Tiesin vain sen että olin saanut elämäni aikana   monta burn outia, kärsinyt sinkkuna eri addiktioista ja suhteessa alkanut aina pikkuhiljaa ahdistumaan. Aloin siis etsimään itseäni yrityksenä löytää syyt ja seuraukset.  Luin kirjoja, tutkin niiden kautta itseäni ja lopulta sain lähetteen psykoterapiaan jossa jutun juoni alkoi aukeamaan. Minä - myötäilevä, miellyttäjä, suorittava perfektionisti, kaikkien olkapää joka koskaan ei osannut sanoa ei tai asettaa suhteessa toiselle  rajojaan tajusin olevani toista kertaa elämäni aikana naimisissa  ihmisen kanssa joka kantaa sisällään omia traumojaan käyttäen kuitenkin defensinään  vastakohtaani. Määräilyä, mitätöimistä, mustasukkaisuutta, omaan tahtoon alistamista / vain ja ainoastaan siksi että pelkää tulevansa jätetyksi. Ihan samalla tavalla kuin minä. Eli kaksi läheisriippuvaista suhteessa keskenään - varsinainen match made in heaven mutta psykologisesti varsin loogista. Kaksi ihmistä jotka vain ruokkivat toistensa riippuvuuksia. 

Olen oman prosessin kautta päässyt eteenpäin, pystyn asettamaan rajoja ja toinen on ihmeissään mitä minulle tapahtuu. Katsoo siis edelleen minua defensiensä läpi. Olen pyrkinyt olemaan lempeä asettaen pikku hiljaa rajojani niin ettei toinen häkelly aivan täysin. Olen siis jatkamassa omaa matkaani henkisesti - toiseen en voi enkä halua vaikuttaa. Puhutaan kuitenkin aikuisista ihmisistä traumasta huolimatta. 

Siispä. Kuulisin kokemuksianne. Oletteko lopulta saaneet elämän toimimaan ja niin että se tyydyttää myös molempia osapuolia. Ja miten? Ajan kanssa varmasti mutta millä konkreettisin keinoin. Olen tottunut kuulemaan vastaväitteitä siitä miksi en tarvitse omia harrastuksia tai aikaa, tervettä erillisyyttä, kun minulla on puoliso eli hänet. Tähän tarvitaan lempeyttä, olen pitkäpinnainen mutta aika näyttänee onko jossain vaiheessa onko minun  aika vain jatkaa matkaa. Miten teillä? En tiedä kuinka kauan oma terapiaprosessini tulee kestämään mutta tiedän ettei parisuhdeterapia ole meille se vaihtoehto ennen kuin myös toinen alkaa käsittelemään omaa menneisyyttään. 

Kiitos jo etukäteen