Miten eroon "uhri-mentaliteetista"?

Olen kolmen teini-ikäisen lapsen äiti. Muutimme ulkomaille mieheni töiden perässä kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja olin aika monta vuotta kotiäitinä. Nyt olen palannut työelämään, mutta en ole onnistunut saamaan muuta kuin akateemisia pätkätöitä ja tuntuu ylipääsemättömän vaikealta yrittää kehittää jonkinlaista urapolkua enää tässä iässä. 

Käytännössä olen laittanut lapset, perhearjen ja mieheni uran itseni kehittämisen edelle. Tämä sopii yhteen arvomaailmani kanssa - en ole koskaan ollut mikään uraohjus ja minusta on ollut tärkeää laittaa lapset työn ja rahan edelle arvoasteikossa. Tunnen kuitenkin oloni näkymättömäksi ja aliarvostetuksi. Minusta on tulossa katkera enkä enää osaa iloita arjen pienistä asioista ja en osaa olla kiitollinen niistä hyvistä asioista, mitä elämässäni on. 

Koti on työelämään palattuani muuttunut sekaiseksi ja minulla ei ole energiaa laittaa enää paikkoja kuntoon. Vapaa-aikani kuluu pääsääntöisesti uusia töitä hakiessa: työpaikkailmoituksia lukien, hakemuksia kirjoittaen ja haastatteluihin valmistautuen. Vaikka olenkin onnistunut saamaan pätkätöitä, niin n.80% työhakemuksista ei ole tuottanut tulosta. Jatkuvat hylkäykset lannistavat.

Teinien kanssa on kokoajan vääntämistä perusasioista (riittävä uni, läksyt, ulkoilu, ruutuajan rajoittaminen,...) ja puolison kanssa ei tunnu enää olevan positiivista yhteyttä. Tuntuu että valitan kokoajan samoista asioista ja että mikään ei muutu. 

Miten saisin käännettyä ajatukseni ja olotilani positiivisimmaksi? Miten pääsen eroon katkeruuden tunteesta ja saisin elämääni enemmän positiivista asennetta, innostuneisuutta, iloa ja onnen tunnetta?