Nyt on kesä ja minä mietin sitä kuinka paljon toivoisin kuolevani, se olisi helpotus.

Joku olisi varmasti tyytyväinen jos eläisi näin eli ei käy töissä, saa työkyvyttömyyseläkettä, on rauha ja saa olla itsekseen, on terapiat ja saa aivan hissukseen toipua. Ei ole kiire eikä ole mitään painostusta. 

Näen tuon kyllä varsin tärkeänä mahdollisuutena ja olen kiitollinen. En varmaan jaksaisi edes yrittää tai tiedä olisinko enää edes hengissä jos tuota kaikkea ei olisi minulle suotu. Senkin vuoksi minun on vähän pakko pysyä nyt vain pinnalla ja yrittää jaksaa jatkaa. Täytyy yrittää jaksaa pitää itsensä toiveikkaana ja että uskoa että kaikki asiat kyllä vielä menevät paikoilleen kuten täytyykin.

Olen vain yrittänyt todella paljon toipua. Siis kaiken antanut siihen. Katsonut todella raatorehelllsesti elämääni, antanut tunteiden virrata, puhunut avoimesti ja tehnyt tärkeitä päätöksiä. Uuvuttaa vain niin paljon että kuolema on taas se joka olisi kaikista helpottavin vaihtoehto. Yritän luottaa elämään mutta silti. Väsyttää niin paljon että hengittäminenkin on raskasta. Tunnen siitä alemmuutta etten kykene enempään.