Onneksi on hyviä työpaikkoja, jossa välitetään.

https://duunitori.fi/tyoelama/rankka-paikka-isan-kuolema

On harvinaista, että esimies ja työkaverit välittävät kun tuollaista sattuu. 

Itsellä on tosi huonoja kokemuksia vastaavasta. 

Äitini kuoli, olin silloin töissä. Sain puhelun töihin ja kerrottiin, että hän on kuollut. Olin 23v. Se oli kamala paikka. Ei siinä apua saanut tilanteeseen. Linja-autolla lähdin sairaalaan, kun oli pyydetty hakemaan äidin tavarat. Siellä hän huoneessa valkoisen lakanan alla makasi, kun koskein poskea, tiesin, että hän todellakin oli kuollut. Sisko ehti kauempaa tulla myös hyvästelee äidin.  Sain pari päivää vapaata töistä, mutta lääkäri kirjoitti 2 viikkoa, kun piti hoitaa kaikki hautausjutut siskon kanssa. Kun palasin töihin, Sain lähiesimieheltä kukkakimpun, sinisiä kukkia ja suruvalittelut, mutta työkaverit eivät puhuneet mitään. Kahvihuoneessa olin kuin outo zombi. Yks päällikkö tokaisi, että oletpa niin eteerisen kalpea ja kaunis. Huh huh mikä lause! 

Toinen tilanne oli vastaava, tosin eri työpaikka. Sain soiton aamulla, että  siskoni oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut kotonaan. Oli ollut pahoinvoiva ja luullut, että on vatsavirus iskenyt. Mutta kun tajusi ettei se ole sitä, ehti soittaa ambulanssin ja aukaista oven heille. Ambulanssi löysi eteisestä kuolleena. 

Se oli hirvittävä shokki. Lähdin ajamaan autolla siskon kotiin, jossa oli poliisit ja ruumisauto paikalla. Kahden päivän päästä sain puhelun taas sairaalasta, joka oli toisessa kaipungissa. Pappani oli kuollut. Hyvin hyvin rakas pappa, päivittäin soiteltiin. Hän oli leikattu ( tyrä), mutta oli saanut sairaalabakteerin. Hän oli siitä jo toipumassa ja kävin hänen luonaan edellisenä päivänä, surtiin siskon poismenoa ja muisteltiin kaikkea koettua. Seuraavana aamuna hän kuoli. 

Olin 2 viikkoa sairaslomalla. Työpaikalta ei soittanut kukaan, ei edes parhaimmat kaverit eikä esimies. Järjestelin hautajaisia, eri paikkakunnilla oli hautaukset. Hiljaiset hautajaiset, parikymmentä vierasta. 

Kun tulin töihin, ei kukaan kysynyt mitään. Ei suruvalitteluja, ei mitään. Työhuoneeseen tultiin kuin ei mitään ollut tapahtunut, siinä naureskelivat ja vitsejä toisilleen heittivät. Itku siinä tuli. Lähtivät kuin karkuun. Sen jälkeen en voinut luottaa yhteenkään ihmiseen työpaikallani, eristäydyin heistä, tunteettomista ihmisistä. En halunnut yhteisiin rientoihin enkä heitä lähelleni. Tein työni, hyvin. Siitä olin ylpeä, että pystyin. Mutta kun 5 vuoden päästä lähdin pois huokasin helpotuksesta. 

Lopuksi! Pitäkää huolta toinen toisistanne, myös työpaikalla. Älkää pelätkö ottaa osaa ja antaa tukea, kun ikävää sattuu. Kysykää voiko olla avuksi. Viekää syömään, hakekaa kahville. Soitto kotiin ja kauniit viestit olisivat olleet niin tarpeen, kun yritin selvitä kaikesta kaaoksesta ja surusta.