Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, joista elämä on muovannut toisen ääripään, mitä tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen?
04.05.2025 |
Olin lapsena ylisosiaalinen AD/HD tapaus, joka jutteli spontaanisti vaikka ventovieraille ilman minkäänlaista taka-ajatusta. Ei koskaan mitään ongelmia saada ystäviä tai säilyttää sosiaalisia suhteita.
Mutta oikeastaan jo joskus yläasteen tienoilla alkoi siirtyminen toiseen ääripäähän. Opiskelujen ja työelämään siirtymisen myötä tämä siirtyminen vain jyrkkeni. Jotenkin sitä alkoi hyvinkin varhaisessa vaiheessa näkemään ihmisten läpi ja ymmärtämään heitä toisella tavalla. Tulkitsemaan pieniä asioita, tekoja ja ilmeitä. Jotenkin ymmärtämään, että toisille ihmisille kaikki on vain jonkinlainen teatteri tai peli, jota pelataan oma etu mielessä. Pikkuhiljaa kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä alkoi muodostua epämukavaa toimintaa ja alkoi viihtymään yhä paremmin omissa oloissaan.
En voi sanoa ihmisiä vihaavani, mutta kun tarpeeksi monta kertaa pettyy, niin ei jaksa edes vaivautua yrittämään. Ei ole tarkoitus kiillottaa oma kilpeäni tai maalata itsestäni kuvaa pyhimyksenä. Olen samanlainen kuin kaikki muutkin. En yhtään sen parempi tai huonompi. Mutta ehkä jollain tasolla tiedostan jotenkin paremmin, miltä tuntuu olla toisten ihmisten kengissä ja osaan asettua heidän asemaansa. Jonkinlainen autismimaisen vahva oikeudenmukaisuuden käsitys ja vaaliminen. Ylikorostettuna rehellisyys ja sen vaatiminen myös muilta.
Kommentit (3)
Hyvä kirjoitus, johon pystyn samaistumaan.
Varhaislapsuudessa olin juuri samankaltainen (yli)sosiaalinen, iloinen poika, joka teki tuttavuutta juuri näiden ventovieraidenkin kanssa ja oli muutenkin elämäniloisen utelias.
Koulussa kaikki alkoikin sitten muuttumaan: Kuvioihin tuli jo heti ensimetreiltä kiusatuksi tuleminen ja ulkopuolelle jättäminen, joka jatkui koko peruskoulun ajan sekä myös toisen asteen jatko-opintoihin, jossa samat asiat vain verhoiltiin hieman "sivistyneempiin" muotoihin. Näistä vuosista jäi jäljelle sisäisesti kuollut raato, jonka ainoa pakopaikka olivat fiktiiviset maailmat oman, hyvin vahvan, mielikuvituksen ruokkimana.
Ajelehdittuani vuosia löysin lopulta tieni työelämään, josta vähitellen aloin löytämään ensimmäistä yhteisöä, johon saatoin sanoa itseni kuuluvan monen vuoden uurastamisen jälkeen - ainakin toisten näkökannasta. En tiedä murskaantuiko jotakin sisälläni pysyvästi noina menneinä vuosina vai oliko jotakin "rikki" jo alun perinkin, mutta johon tietoisuus kasvoi vasta aikuisiän saapuessa.
Viimeinen kappaleesi voisi olla kuin itseni kirjoittama kuin myös tuo eräänlainen intuitiivinen vaistoaminen, miten kaikki on yhtä teatteria ja teennäistä näytelmää. Uskon, että mm. juuri työpaikallanikin on aidosti hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta monenkaan vuoden yrittämisen ja itselleni uskottelun jälkeen en ole oikeastaan koskaan lapsuuden jälkeen enää kokenut saavani "merkityksellistä, aitoa yhteyttä" kenenkään kanssa.
Se itsessään tuntuu hyvin surulliselta sisällä. Voisin laittaa lopuksi teorioita ja linkkejä niistä syistä, miksi jotkut - kuten me kaksi - ajautuvat kokemaan tällaisia, mutta paras ettei: Niiden asioiden postaaminen on menneisyydessä johtanut hyvin usein ketjun poistamiseen syystä tai toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu ja kun miettii että itsekin on välillä ollut aivan samanlainen oma etu edellä menevä, ihan hävettää miten sitä on vaan härskisti käyttänyt hyväksi eikä ole tullut mieleenkään tarjota esim. vaivanpalkkaa jostain palveluksesta.
Kyllä! Kuulostaa hyvin samanlaisilta ajatuksilta kuin mitä itselläni on ollut viime aikoina. Viimeisen vuoden aikana olen saanut niin paljon paskaa niskaan ja puukkoa selkään ihmisiltä, että tekisi välillä mieli muuttaa keskelle metsää eristyksiin. Toisaalta taas en haluaisi täysin kyynistyä ja menettää kaikkea uskoa ihmisiin. Mikä lie sitten järkevyyttä?