Yksin jäämisen/hylätyksi tulemisen pelko
Olen tullut pitkien pohdiskelujen jälkeen siihen lopputulokseen, että oma ydinpelkoni on yksin jääminen tai hylätyksi tuleminen. Taustalla vaikuttaa varmasti vahvasti lapsuudessa ja nuoruudessa ajoittain koettu turvattomuus, johtuen vanhempien massiivisista riidoista, joissa keskeisenä osana alkoholinkäyttö. Heidän välinen henkinen väkivalta oli hyvin moniulotteista, mikä ilmeni esimerkiksi toisen alistamisena ja kontrolloimisena. Olen joutunut todistamaan useamman kerran isäni äitiini kohdistamaa fyysistä väkivaltaa ja joutunut itsekin pari kertaa lyömisen kohteeksi.
Näin aikuisiällä olen tosiaan havahtunut siihen, että usein löydän itseni miettimästä elämän tarkoitusta ja kuolemaa. Varmasti suurin osa ihmisistä pohtii kyseisiä asioita jossain vaiheessa elämäänsä, mutta omalla kohdallani koen, että ajatukset em. asioista pyörivät päässä turhan tiuhaan, aiheuttaen toisinaan hyvinkin voimakasta ahdistusta. Ajatus puolison mahdollisesta menettämisestä on sanoinkuvaamattoman hirveä ja kyseisessä tilanteessa voisin kuvitella masentuvani totaalisesti ja menettäväni elämänhalun täysin. Olemme siis vielä nuoria ja elämä on edessä.
Lisäksi minulla on ollut aina itsetunnon kanssa enemmän tai vähemmän ongelmia. Toki kun ikää on tullut enemmän, olen tullut itsevarmemmaksi, mutta monet asiat kertovat, etten ole sinut itseni kanssa. Esimerkiksi huomaan usein tulkitsevani toisten eleitä ja ilmeitä sekä sanomisia siten, että niiden taustalla on jotain negatiivisuutta tai kritiikkiä minua kohtaan. Haen myös paljon varmistelua asioihin puolisoltani.
Pelkään, että jotenkin nolaan itseni muiden silmissä ja tämä asia tuntuu olevan varsin syvällä huolimatta siitä, että pyrin järkeistämään asioita ja tiedän, että kaikki mokaa joskus.
Olen tunnollinen suorittaja ja uskon vahvasti, että kyseisillä toimintatavoilla pyrin saamaan hetkellisen hyvän olon tunteen ja paikkaamaan jotain sisäistä tyhjyyttä ja myös mahdollisesti "pakenemaan" itseäni jollakin tapaa. Olen miettinyt, että voiko aikaisemmin mainitsemillani elämäntapahtumilla olla mahdollisesti jonkun näköistä vaikutusta siihen, että kamppailen itseni kanssa myös itsetunnon suhteen.
Osaisiko joku antaa jotain uutta näkökulmaa näihin asioihin?
Mistä sinun yksin jäämisen pelko johtuu? Miten olet pyrkinyt käsittelemään asiaa ja elämään sen kanssa?
Mikä kaikki on vaikuttanut itsetunto-ongelmiesi syntymiseen? Mitä keinoja hyödyntämällä olet onnistunut korjaamaan itsetuntoasi parempaan suuntaan?
Kiitos jo etukäteen vastauksista!
Kommentit (10)
Ketä jaksaa lukea tuollaisen mongerruksen
Paradoksaalisesti pelkään yksin jäämistä vaikka olen aina ollut yksin. Ei ole ollut tukea vanhemmista tms läheisistä, ei ystäviä ei puolisoa. Ehkäpä kyse on siitä että tiedän hyvin mitä pelätä. Onhan tämä yksinäisen osa kurja, ja vanheneminen, sairastuminen yms pelottaa. Mutta sisulla eteenpäin.
Mene vastaamoon terapiaan ja sen jälkeen kierrätyskeskukseen menet kuntoutukseen töihin, sieltä löytyy kavereita .
Vierailija kirjoitti:
Väärä foorumi. Hae ammattilaiselta apua. Vai oletko porvoosta.
Ihan oikea on. Vertaistukea ja muiden kokemuksia tulin hakemaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ketä jaksaa lukea tuollaisen mongerruksen
Onko sullaki paha olla? Haluatko kertoa tarkemmin?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mene vastaamoon terapiaan ja sen jälkeen kierrätyskeskukseen menet kuntoutukseen töihin, sieltä löytyy kavereita .
Hihihi
Ap
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalisesti pelkään yksin jäämistä vaikka olen aina ollut yksin. Ei ole ollut tukea vanhemmista tms läheisistä, ei ystäviä ei puolisoa. Ehkäpä kyse on siitä että tiedän hyvin mitä pelätä. Onhan tämä yksinäisen osa kurja, ja vanheneminen, sairastuminen yms pelottaa. Mutta sisulla eteenpäin.
Kuulostaa kurjalta :( Johtuuko yksinäisyytesi siis siitä, että sinulla ei ole elämässäsi ketään läheisiä ihmisiä olemassakaan vai siitä, että et saa/ole saanut heiltä tukea, vai sekä että?
Ap
Kuoleminen on yksinäistä. Elät omaa elämääsi yksin, muut ovat vierailijoita. Aina on mahdollista, että paras ja läheinenkin henkilö on jotain muuta kuin oletit.
Paras kumppani olet sinä itse itsellesi. Jos joku aidosti haluaa jakaa tämän maailman kanssasi, sen huomaa. Muut ovat teeskentelijöitä.
Vierailija kirjoitti:
Paradoksaalisesti pelkään yksin jäämistä vaikka olen aina ollut yksin. Ei ole ollut tukea vanhemmista tms läheisistä, ei ystäviä ei puolisoa. Ehkäpä kyse on siitä että tiedän hyvin mitä pelätä. Onhan tämä yksinäisen osa kurja, ja vanheneminen, sairastuminen yms pelottaa. Mutta sisulla eteenpäin.
Ihminen pelkää loppua. Kun sen hyväksyy, ei tarvitse pelätä mitään. Olemme osa maailmaa, elämä itsessään on ihme. Kannattaa keskittyä elämään, ei kiemurtelemaan pelon kahleissa.
Väärä foorumi. Hae ammattilaiselta apua. Vai oletko porvoosta.