Lue keskustelun säännöt.
Sinä aikuisen iässä oleva
12.03.2025 |
Tykkäätkö että vanhemmat (jos ovat elossa tai jos olisivat elossa) "kasvattavat" sinua edelleen joissain asioissa? Vai haluatko olla 110 % aikuinen, joka ei ota vastaan mitään neuvoja, joita ei ole kysytty? Olen mietiskellyt asiaa, kun minua on aina kohdeltu lapsena ja saarnattu milloin mistäkin. En minä edes ole olevinani mikään maailman aikuisin ihminen, eikä minua haittaisi se, että minua opetetaan ja neuvotaan, jos se ei olisi aina sellaista "ET SINÄ NYT NOIN VOI, HEI MIETI NYT VÄHÄN, TAAS SINÄ... SINÄ ET IKINÄ..."
Aina sellainen asenne, että olen tyhmä (enkä tosiaankaan ole, koskaan ollutkaan), ja sitten minun pitäisi saada jostain itseluottamusta esimerkiksi työpaikalle, vaikka vanhemmilta tulee sellaista alentavaa puhetta että en mukamas ymmärrä mistään mitään. Se ei ole koskaan sellaista lempeää ohjaamista, vaan aina saarnaamista ja sellaista äänensävyä, jota ei jaksa kuunnella hullukaan.
Kommentit (6)
Vierailija kirjoitti:
Noin puhuvat ne vanhemmat, jotka eivät tajua lapsensa aikuistuneen. Tuossa vaiheessa aikuinen-lapsi -suhde pitäisi olla aikuinen-aikuinen -suhde.
Kyllä minä sen ymmärrän. Enkä minä edes halua keskustella politiikan uusista tuulista viiniä sivistyneesti siemaillen. Haluaisin vain saada neuvoa, jos sitä kysyn, tai jos en selkeästi jotain ymmärrä. En aina (ikinä) sitä sellaista saarnaamista ja sellaista hei, nyt ihan oikeasti mieti, ethän sinä nyt noin voi-juttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 50 ja kyllä mun äiti mulle saarnoja vielä pitää. Mutta enää se ei hermostuta sitten yhtään, kuten se kaksikymppisenä teki. Antaa 80v äidin paasata, minä myöntelen kohteliaasti, ja tietenkin teen miten itseäni huvittaa enkä anna hänen siihen vaikuttaa. Viime aikoina olen kuullut mm. siivoamisesta ja laihduttamisesta saarnoja :D
Minulle on alkanut tulemaan huono omatunto siitä, etten osaa suhtautua mukamas oikein siihen käytökseen. Vaikka eihän se käytös edes ole oikein. Miksi minun pitäisi suhtautua siihen kamalan positiivisesti, niinpä. Ja juuri tätä tarkoitan, että minulta menee itseluottamus esimerkiksi työelämässä, koska vanhemmat saavat minut uskomaan, etten osaa olla aikuinen. En ole edes muuttunut mitenkään. Olen vähän rauhallisempi ja tapani ovat hieman aikuisemmat, mutta ihan sama ihminen olen kuin aina ennenkin. Siksi en ymmärrä mikä ihmeen kauhu ja kammo vanhemmilla on minun "menettämisestä", kun mikään ei ole edes muuttunut.
Äiti pitää niitä yksinpuhelujaan samoista asioista mitä on pitänyt jo vuosikymmeniä. Minä kuuntelen ne, koska kuuntelin joskus mummonikin jutut tuhanteen kertaan. Tiedän, että se päivä tulee kun en voi enää äidilleni soittaa ja niitä hänen horinoitaan kuunnella. Hän ei ole enää muistamassa minun juttuja, mutta minä olen täällä muistamassa hänen niin ja mummoni.
Voisin hyvin esim. kuvitella tilanteen, että minua pyydetään ylitöihin. En halua jäädä, mutta mielessäni alkaisi välittömästi kaikumaan vanhempieni (kuvittelemani) paasaukset, että kyllä sinun nyt pitää sitä ja tätä ja ethän sinä nyt noin voi, kyllä ylitöihin jäädään jos pyydetään jne. Ja sitten sanoisin kyllä, vaikka haluaisin sanoa ei. Tällaista tilannetta ei ole ollut, mutta voisi hyvinkin olla, koska vanhemmat istuttavat minuun ajatuksen, etten vain osaa ajatella itse ja tehdä oikeita ratkaisuja.
Noin puhuvat ne vanhemmat, jotka eivät tajua lapsensa aikuistuneen. Tuossa vaiheessa aikuinen-lapsi -suhde pitäisi olla aikuinen-aikuinen -suhde.