Ihmiset jotka ovat sinut oman noloutensa kanssa

Heh, minua kartellaan, katsotaan alta kulmain, puolitutut kääntävät selkänsä etten vain puhu heille. Heh, no siinäpä olkoon, hänellä on ongelma, ei minulla. Minulle on aivan yksi hailee, miltä näytän. Harjaan kyllä hiukset, tottakai ja yleinen siisteys jotenkin joka aamu kohdilleen, mutta en meikkaa, en osta koreita vatteita, en käy "näyttäytymässä". Mä olen vaan oma itseni, kenelle minä esitän, miksi minä esitän? Hah, jos joku ei pidä ulkonäöstäni, hänellä on ongelma, ei minulla.

Minua ei nolota omat mokailuni. Saatan vaan todeta ääneen "no oho" ja jatkan elämää. Mutta sitten kun pitäisi saada unen päästä kiinni niin muistaa kaikki maailman mokailut 10 vuoden takse. Mutta aamulla taas mikään ei nolota.

Tämä on kyllä siinä hauskaa kun tällainen omien virheidensä hyväksyjä törmää tosikkoon ja itsensä vakavasti ottavaan, joka tarttuu toisen jokaiseen virheeseen, kokien sitten ylemmyyttä.

Meistä kukaan ei ole ole täydellinen. Omiin mokiin ja keskeneräisyyteensä hyväksyvästi ja nauraen suhtautuva on: aikuinen ihminen. Aikuiseksi kehittynyt ihminen. Hän on ilman muuta mukavampaa seuraa, koska antaa silloin myös muille tilaa hengittää ja olla oma itsensä.

Joskus kismittää se itsensä hyväksymisen tulkitseminen alistumiseksi tai epäonnistumiseksi. Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa.

En puhu nyt varsinaisesti ulkonäöstä, vaikka toki sekin on osa.

Voihan paljon laittautuva tai myös homssuinenkin tyyppi olla jonkun mielestä nolo.

Mutta ihmiset, jotka eivät voi istua yksin ravintolassa, ostavat samanlaisen auton kuin kaikilla muillakin, peittelevät ongelmiaan ja mielipiteitään, eivät uskalla heittäytyä johonkin kivaan tekemiseen, eivät uskalla myöntää tunteitaan torjunnan pelossa, vaativat lapsiaan olemaan tietynlaisia, eivät kestä kritiikkiä jne.

Sellaisia ihmisiä on yllättävän paljon.

Aidosti mokailuistaan vastuun kantavat ja rohkeasti omien arvojensa mukaan elävät tyypit ovat parhaita, vaikka joskus joutuisi olemaan vähän nolo jonkun mielestä. 

Kyllä. Mä oon sellainen. Se, että osaa nauraa itselleen, kertoo vahvasta itseluottamuksesta ja armeliaisuudesta sekä itseä että muita kohtaan. Mua on helppo lähestyä ja jostain syystä ihmiset aina avautuu mulle. Vähän rankkaa välillä mutta otan sen arvostuksen merkkinä.

Ne, jotka kuvittelee olevansa täydellisiä ja virheettömiä, on yleensä ihmisinä aika vastenmielisiä. 

Esim. itselleni kävi niin, että nolasin itseni tosi pahasti (monien mielestä), vaikka mä ihan rehellisesti myönsin tilanteen ja olen ihan sinut sen kanssa.

Kenellekään muulle ei käynyt siis mitään vahinkoa, lähinnä oma maineeni kärsi.

Niin jotkut ovat kääntäneet mulle selkänsä tämän takia, koska kuka nyt nolon tyypin kaveri haluaisi olla. 

Mutta ne jotka pitivät mua rohkeana ja asiat avoimesti myöntäneenä, pystyivät rinnalla. Olen siitä kiitollinen. 

Mua ei hävetä oikein mikään. Ehkä pukeutumiseen liittyvät jutut tai epäsiisteys. 

Me olemme kaikki omituisia ja erikoisia kaiken tavallisuutemme ohessa eikä sellaista olekaan kuin normaali ihminen meidän joukossamme.

Oma nolouden hyväksyminen tai oikeasti koen vain olevani aito minä, tulee siitä, että ymmärrän elämän ainutkertaisuuden ja lyhyyden. Elämän päättyminen jonakin päivänä on hyvällä tavalla aina läsnä. Sanon siis piupaut ilkeillä ihmisille, en edes kuuntele heitä ja singahdan valovuosien päähän jos tällainen pyrkii lähelleni. Sama pätee tuomitseviin, uteliaisiin, arvosteleviin, ylimielisiin. En tuhlaa heihin elämäni kalliita sekunteja. Ymmärrän, koen empatiaa, mutta suojelen itseäni ja läheisiäni heiltä. Onneksi meitä noloja on enemmistö, kun vähän raaputtaa useimpien pintaa. Pitää vain heittäytyä ensin hölmöksi, useat tulevat sitten perästä.

No jaa. Oma kokemus on, että yleistä nolouttaan (eli yleisten normien mukaista epäonnistumistaan) häpeämätön koetaan ylimieliseksi ja leuhkaksi. Jopa röyhkeäksi.

Joku tosin aina välillä kokee sen hirvittävänä rohkeutena ja itsevarmuutena (ja jopa sitten kadehtiikin siksi) vaikka todellisuudessahan siinä ei ole (ollut) mitään rohkeaa, itsevarmaa saati kadehdittavaa, ettei ole onnistunut elämässään millään osa-alueella jotka olisi olleet itselle merkityksellisiä ja tärkeitä.

Usein lapsettomuutta pidetään vapaaehtoisena ja omana, rohkeana valintana jättää lapset tekemättä ja jopa tölväistään kuinka olisipa sitä itsekin uskaltanut jättää perheen perustamatta. Todellisuudessa oma lapsettomuuteni on kaikkea muuta kuin vapaaehtoista. Minä olisin nimenomaan halunnut oman perheen ja tämä lapsettomana ikisinkkuna eläminen ei pohjimmiltaan ole oma valinta oikein miltään osin. Toki siihen on varmasti osasyynä ollut muutama aiempi nolous (epäonnistuminen), mutta niitäkään en itse ole elämääni erityisemmin valinnut vaan mokia ne on. 

Palavereissa saan kummia katseita, kun selviää joku virhe ja otan siitä vastuun. Meni tosi kauan minulta älytä, että kollegat sysää vadtuun omistakin virheistänsä jollekin muulle. 

Jos tämän piirteeni takia saan joskus kenkää, niin antaa potkujen tulla vaan. Mieluummin olen rehellinen ja vastuuni kantava kuin miiden selän takana piilotteva lusmuilija.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä siinä hauskaa kun tällainen omien virheidensä hyväksyjä törmää tosikkoon ja itsensä vakavasti ottavaan, joka tarttuu toisen jokaiseen virheeseen, kokien sitten ylemmyyttä.

Meistä kukaan ei ole ole täydellinen. Omiin mokiin ja keskeneräisyyteensä hyväksyvästi ja nauraen suhtautuva on: aikuinen ihminen. Aikuiseksi kehittynyt ihminen. Hän on ilman muuta mukavampaa seuraa, koska antaa silloin myös muille tilaa hengittää ja olla oma itsensä.

Joskus kismittää se itsensä hyväksymisen tulkitseminen alistumiseksi tai epäonnistumiseksi. Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Nämä on kyllä naurettavia, jotka etsii toisesta suurennuslasin kanssa virheitä. Jos ei löydy, niin muistutellaan jostain virheistä, mitä tehnyt vuosikymmeniä sitten. Ovat kyllä todella raskasta seuraa ja onneksi suurinosa vanhempaa porukkaa, ja potkaisevat kohta tyhjää.

Semmoisia ihmisten kuuluisi ollakin,a

Hyvä itsetunto. Itsekin olen tuollainen.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä itsetunto. Itsekin olen tuollainen.

Itse uskon, että hyvä itsetunto ja vastuunkantokyky omista mokistaan on avain menestykseen elämässä. En tarkoita, että se on ratkaisu kaikkeen, mutta hyvä kivijalka sille. Ja elämässä menestyminen on paljon muutakin kuin koulutus- ja urapolkuja.

Jokainen mokaa joskus. Tikulla silmään joka toisten mokia muistelee ja omiaan ei edes näe.

Minä poikkean monelta osin valtaväestöstä, ja olen kyllä saanut kuulla siitä. Etenkin 60-luvulla syntyneillä on pakkomielle olla *normaaleita* ja *kuulua porukkaan*. Niin paha pakkomielle, että alennutaan huomauttelemaan sairauden merkeistä ulkonäössä aikuisena ihmisenä, ja muuta vähemmän tervehenkistä. Kaikki mokailevat, ja se on _normaalia_. Epänormaalia on kieltää epäonnistumisensa, outoilunsa tai jopa yrittää peitellä niitä tai laittaa muiden niskoille. Nämä(kin) ovat valitettavan yleisiä piirteitä ihmisissä. Kyllä minä välillä masennun ja olen pahoilla mielin erilaisuudestani ja poikkevuuksistani, mutta pääsääntöisesti en jaksa välittää. Me kuollaan kaikki - elipä niin tai näin.

Vierailija kirjoitti:

Heh, minua kartellaan, katsotaan alta kulmain, puolitutut kääntävät selkänsä etten vain puhu heille. Heh, no siinäpä olkoon, hänellä on ongelma, ei minulla. Minulle on aivan yksi hailee, miltä näytän. Harjaan kyllä hiukset, tottakai ja yleinen siisteys jotenkin joka aamu kohdilleen, mutta en meikkaa, en osta koreita vatteita, en käy "näyttäytymässä". Mä olen vaan oma itseni, kenelle minä esitän, miksi minä esitän? Hah, jos joku ei pidä ulkonäöstäni, hänellä on ongelma, ei minulla.

 

Tällainen ns karttelija ei ilmeisesti tajua, että muut tajuavat ympärillä hänen toimintansa; ei ainoastaan se karteltu. Tulee hyvin helposti kiusaaja-vibat, etenkin, jos tapahtuu työyhteisössä. 

Aikuisetkaan eivät usein tiedä, mitä he tekevät

https://www.is.fi/menaiset/hyva-fiilis/art-2000011018251.html

"Muistatko maailman upeimman leffastaran tai artistin, jonka julisteilla vuorasit nuorena seinäsi? On hyvin mahdollista, että hän on vuosien saatossa ehtinyt törttöillä niin, ettei häntä enää tee mieli fanittaa." IS

Vierailija kirjoitti:

Heh, minua kartellaan, katsotaan alta kulmain, puolitutut kääntävät selkänsä etten vain puhu heille. Heh, no siinäpä olkoon, hänellä on ongelma, ei minulla. Minulle on aivan yksi hailee, miltä näytän. Harjaan kyllä hiukset, tottakai ja yleinen siisteys jotenkin joka aamu kohdilleen, mutta en meikkaa, en osta koreita vatteita, en käy "näyttäytymässä". Mä olen vaan oma itseni, kenelle minä esitän, miksi minä esitän? Hah, jos joku ei pidä ulkonäöstäni, hänellä on ongelma, ei minulla.

Joskus nuorena tuollainen välttely loukkasi, nykyisin tuskin edes huomaan. Mutta muistan kyllä huonon käytöksen. Keski-iässä on pari vanhaa lukiokaveria  - juurikin tällaista silloin välttelevää - yrittänyt lähestyä. Minulle ei kas kummaa enää sovikaan, ja ihan suoraan olen sanonut päin näköä syyn. En kelvannut silloin, en kelpaa nyt.