Itsehillintä pettää 9-vuotiaalla.

Ja puhetta ja jankutusta, palkkioita ja rangaistuksia.



Mutta miten te olette sitä itsehillintää harjoitelleet? Kun usein varsinkaan alkuvaiheessa ei riitä, että yrittää vaan hillitä itsensä, vaan se aggressio pitäisi saada purkaa johonkin. Juoksemiseen, tyynynhakkaamiseen, stressipallon puristeluun, johonkin. Kesällähän näitä vaihtoehtojoa on käytettävissä enemmän kuin koulussa.



Ja sit silloin, kun näette itse suuttumuksen tulevan, kannustakaa ja neuvokaa tunteiden verbaaliin ilmaisuus. Vähän ennen sitä lopullista kihahdusta, pyytäkää lasta sanomaan, että nyt harmittaa ja mielellään että mikä harmittaa. Voihan olla, että kun sanoo, mikä harmittaa, toiset eivät enää teekään juuri sitä!



Ja hirveästi kehumista aina kun hän onnistuu selviämään ärsyttävistä tilanteista ja myös seurauksia siitä jos alkaa riehumaan.

omaan huoneeseen tai makaa lattialla huutaen kiukun iskiessä, väkivaltaisuutta on ollut vain koulussa. Ja siellähän juuri on se ongelma, että tilannetta ei oikein pääse pakoon eikä muita vihanpurkamiskeinoja oikein ole helposti saatavilla. Täytyy kuitenkin nyt kesällä ottaa jokainen hermostuminen harjoittelutilaisuutena ja yrittää saada poika tunnustelmaan tunteitaan.



Valitettavasti se että sanoo kavereille, että en tykkää tuosta, ei yleensä auta. Eiköhän 3-luokkalaiset jo itsekin tiedä ettei kukaan tykkää haukkumisesta ja hiekan heittelystä :-(.



ap

ota kantaa siihen, miten itsehillintää saisi parannettua (se on meilläkin välillä ongelmana). Sen sijaan on SAIRASTA sanoa kiusaavia lapsia sosiaalisesti taitaviksi! Näinhän se usein nykyisin on, tiedän, että sosiaalisuutta arvostetaan yli kaiken, mutta siitä ei enää välitetäkään, onko sosiaalisia TAITOJA. Sosiaalisuus on temperamenttipiirre, taidot ovat sellaista opeteltavaa kuten muutkin taidot. Lällättely yms. ei ole sosiaalinen taito vaan tyhmyys.

Veikkaisin, että jos lällättelevälle ja kiusaavalle lapselle sanoo, että harmittaa joku asia, mitä he tekevät niin silloin ihan varmasti rupeavat tekemään/ jatkavat juuri sitä.



Ehkäpä voisit yrittää myös keksiä poikasi kanssa jotain, millä hän voi puolustaa itseään väkivallattomasti kiusaajia vastaan. (Ja sille koulukiusaamisellekin ehkä pitäisi tehdä jotain...) Tekstistäsi kuitenin sai sen käsityksen, että nimenomaan poikaasi nokitaan eikä niin, että kyse on kaveriporukan keskinäisitä nahisteluista jolloin "nokkimisen" kohde on vuorotellen vähän jokainen. Eli kaikki antaisivat ja kaikki saisivat samalla mitalla.



Valitettavasti oma kantani koulu- ja työpaikkakiusaajiin on vähän se, että eivät ne usko elleivät saa samalla mitalla takaisin ja ellei kiusattu itse puolusta itseään. Koska ihan turha lässyttää siitä, että kertoo kuinka ikävältä se kiusatusta tuntuu. Sitähän kiusaaja juuri tahtoo että kohteesta tuntuu ikävältä. Se on vain palkinto jos sen vielä kiusattu joutuu julkisesti myöntämään.

on niin että sosiaalisesti taitavan on paljon helpompi loukata muita koskematta tähän kuin sellaisen, joka ei hahmota muiden tunteita. Sosiaalisesti pätevä voi käyttää taitojaan hyvään tai pahaan, ja valitettavan moni alakouluikäinen käyttää niitä vallan saamiseen sen sijaan että ottaisi heikommat huomioon. Kiltteys ja sosiaalinen taitavuus kun ovat myös kaksi eri asiaa.

Kuten sanoin koko luokan ilmapiiri on välillä ikävä, hyvin kilpailuhenkinen ja suosituimmilla pojilla vaihtuu omat suosikit. Samoin esim. saatetaan sopia kyläilystä jonkun luona ja sitten perua kun tuleekin kutsu "paremmalta" kaverilta tai valita avoimesti ketkä pääsevät koulun jälkeen leikkeihin ja ketkä eivät. Koska meidän poika on se asteikon alin, hän saa varmaan eniten ikäviä kokemuksia mutta kyllä niitä muillekin riittää. Ja tietenkin se joka raivoaa ja itkee, jääkin asteikon pohjalle, kun muut osaavat kääntää harmistuksensa huumoriksi tai kohauttaa vaan olkiaan...

Asiaa ei auta pojan heikko itsetunto, joka saa hänet kertaamaan ikäviä asioita pitkään mielessään ja reagoimaan täysillä sellaiseen, minkä vahvempi ihminen sivuuttaisi. Itsetuntoa tietysti yritämme hoivata myöskin, mutta ennen kaikkea haluaisin keksiä jonkin keinon tuon lyömisen ja tavaroiden heittelyn lopettamiseksi. Se kun leimaa pojan hankalaksi ja vaaralliseksi myös opettajien silmissä, ja muiden tekoset näyttävät sen rinnalla pieneltä.

Onneksi kohta on kesäloma.

ap

ap

Tarkoitus ei olekaan, että jos kiusaajille sanoo, että tuo harmittaa, he lopttaisivat (vaikka niinkin kyllä VOI käydä, varsinkin jos vielä oppii sanomaan topakasti että LOPETA! - TÄhän monet itsepuolustus- ja skidikanttikurssit perustuvat. Lisäksi kaikki niistä kiusajistakaan ei vielä tuossa iässä tajua kiusaavansa - heistä on vain hauskaa kun toisen hermostumisesta tulee actionia, eivätkä he tajua ajatella asiaa toisen kannalta - ja nämä lopettavat jos tajuavat.)



Tarkoitus on, että itseä helpottaa kun sen saa sanottua. Lapsi ei välttämättä niinkään hermostu siitä, että asiat ovat kurjasti tai eivät mene niin kuin hän haluaa - ja vaikka hermoituisikin,, hänen on monessa suhteessa vain opittava sietämään sitä. Ei tietenkään kiusaamista vaan esimerkiksi sitä, että ruokaa on koulussa jonotettava vaikka nopeampi olisi kiilata eteen, että hautajaisissa mummojen välissä ei vaan voi juoksennella, että hammaslääkärissä on käytävä ja hampaat harjattava ja muita vastaavia epämukavuuksia vaan on kestettävä.



Mutta siis monet lapset eivät niinkään hermostu siitä, että niitä on pakko kestää, vaan siitä, että heidän mielestään näihin epämukavuuksiin voisi ja pitäisi vaikuttaa, mutta he kokevat, että kukaan ei tajua. Kun sen saa sanottua ääneen, homma on selvillä ja asiaan ehkä voi ja ehkä ei voi vaikuttaa, mutta ainakin se on sitten selvä. Lisäksi moni lapsi ei ihan itsekään tiedosta, että mikä tilanteessa on epämukavaa, on vaan kauhean epämukavaa. Kun lapsi tunnistaa sen epämukavuuden itse, hän pystyy sitä myös itse hallitsemaan ja paremmin elämään sen kanssa. Siksi se sanoiksi pukeminen on tärkeää.



t kakkonen