Suomessa romantisoidaan köyhyyttä

Suomessa romantisoidaan ja nostalgisoidaan köyhyyttä, jotta voitaisiin osoittaa, että meillä ei ole oikeasti köyhiä. Siksi on järjestetty näytösluontoisesti leipäjonojakin, joissa sitten seisotetaan ihmisiä tuntikausia pakkasessa jonottamassa. Näillä ihmisillä on ihan hyvät toppatakit ja ylipainoakin. Se mahdollistaa köyhyyden kyseenalaistamisen. "Eipä ole paljon nälkää nähty" ja "on näköjään ollut varaa ostaa ihan merkkitakkikin".

Suomessa halutaan ajatella, että nykyajan köyhyyden pitäisi olla sellaista kuin joskus 1800-luvulla, jolloin kuljettiin rääsyissä ja kuoltiin nälkään tai paiseisiin. Ei haluta tunnustaa, että köyhyys on nykyään sitä, että ei pysty suunnittelemaan elämäänsä kuukautta pidempään, ei voi tehdä valintoja joilla voisi kohentaa elämänsä, ei voi hoidattaa hampaitaan, ei ole varaa parisuhteeseen tai lemmikkiin, elämänpiiri kutistuu ja mieli katkeroituu. Se on köyhyyttä, mutta sellaista köyhyyttä ei haluta joko tunnustaa tai se lasketaan ihmisen omaksi syyksi.

Olen itse köyhä ja olen joinakin päivinä nälässä, jotta selviän laskuistani. En aio mennä leipäjonoon sosiaalipornomateriaaliksi. Tulen ihan hyvin toimeen ilman vanhaksi menevää ruokaakin. Ei ole aikuiselle ihmiselle vaarallista paastota silloin tällöin. Olen silti köyhä. Olen köyhä, vaikka käyn jatkuvasti erilaisissa töissä ja välipäivinä olen työtön. Olen köyhä, vaikka asumiskuluni jopa alittavat toimeentulotuesta korvattavan vuokran rajan reippaasti. Olen köyhä, vaikka meikkaan ja laittaudun ihmisten ilmoille. Olen köyhä, vaikka en kulje saalistamassa punalapputuotteita iltaisin. Elän todella pienellä rahalla ja tiedän kyllä, miten selviää pienillä kuluilla.

En kaipaa neuvoja keltään enkä mitään kehotuksia mennä töihin tai tehdä jotain muuta, mikä jonkun mielestä olisi tässä tilanteessa se oikea ratkaisu. En jaksa sitä määkivää somelaumaa, toisten neuvomista. Haluan vain, että köyhyyden romantisointi ja nostalgisointi lopetettaisiin eikä toimeentulotuesta leikattaisi.