Kertokaa kokemuksianne parisuhteesta vauva vuotena ja sen jälkeen.

No mitä se nyt on suurimmalle osalle, Mies pettää minkä kerkiää ja itse on sidottu kiinni vauvaan 24/7. Ei se siitä miksikään palaa enää. 

Kuulun niihin naisiin, jotka laittavat miehen lapsen edelle. Tämä ei tarkoita sitä että yhteistä lasta ei muka rakastaisi - rakastaa ja huolehtii todellakin koska suhde mieheen on ihana.

Minun kohdallani kävi niin että raskaus se vasta teki minusta ikään kuin naisen ja tyttöys loppui. Seksi on parempaa kuin ikinä.

Näin minä ajattelen ja ajatukseni pitivät paikkansa. Tunneside lapsen isään on kestänyt koko elämän ja kestää näköjään hautaan saakka.

En huomannut siinä mitään ihmeellisiä muutoksia. Ehkä lähinnä hitsaannuimme entistä enemmän yhteen, kun meistä tuli vanhemmat, jotka yhdessä hoivasimme omaa lastamme.

Vierailija kirjoitti:

No mitä se nyt on suurimmalle osalle, Mies pettää minkä kerkiää ja itse on sidottu kiinni vauvaan 24/7. Ei se siitä miksikään palaa enää. 

Toi ei todellakaan ole yleistä eikö normaalia... Erittäin surullista kuultavaa.

Meillä on hieman stressiä rahasta lapsen syntymän jälkeen. Lisäksi yhteistä aikaa vähän mikä etäännyttää. Vaimo sanoi väsymyksen vieneen halut myös...

Vierailija kirjoitti:

Meillä on hieman stressiä rahasta lapsen syntymän jälkeen. Lisäksi yhteistä aikaa vähän mikä etäännyttää. Vaimo sanoi väsymyksen vieneen halut myös...

Pelottaa jos tilanne ei normalisoidu...

Ensimmäisen lapsen saannin jälkeen vaimosta tuli tosi kiimainen ja tuhma. Pelkkää plussaa.

Meidän suhteessa yhdys sanat lakkasivat oudosti.

Kunnioitus, ihailu ja halu loppui, molemminpuolisesti.

Minä nainen haaveilin, että saisipa joskus vielä nukkua, käydä urheilemassa ja ajatella muutakin kuin lapsen hengissäpitämistä. En varmaan ollut kiinnostava naisena.

Mies taas menetti arvonsa koska jätti minut käytännössä yksin räpiköimään avantoon, pilkaten huuteli reunalta että itsepähän halusit tätä, hän lähtee nyt harrastamaan ja juhlimaan kavereiden kanssa. Varmaan pettikin, mistä näitä tietää eikä enää kiinnostakaan.

No, se parisuhde loppui jo raskausaikana. Lapsi oli ns. vahinko, ei olisi pitänyt olla mahdollista tulla raskaaksi. Olin 38. En suostunut aborttiin ja siihen se suhde kuoli. Itsellänikään ei mitään lapsitoiveita ollut, mutta päätin pitää lapsen ja maailman rakkain hänestä tuli. En ole koskaan katunut.

Yksin odotin lasta, yksin synnytin ja yksin hoidin kaikki vauvaan liittyvät asiat,  tarvikkeet, vaatteet, neuvolat aivan kaiken.  Mies ei vapaaehtoisesti suostunut koskemaan lapseen, välillä väkisin tuppasin syliin jotta sain tehtyä jotakin. Piteli kuin halkoa, ei puhunut, ei kunnolla edes katsonut lasta.

Yritin jatkaa kolme vuotta, asia ei paremmaksi muuttunut. Mitään elämää sängyssä meillä ei ollut. Mies karjui viheisena jos yritin.  Emme koskeneet toisiimme millään tavalla, emme kulkeneet yhdessä missään.  Olimme kuin kämppikset saman katon alla, kummallakin oma elämä, minulla lapsen kanssa.

Kun sitten lopulta päätin tehdä siitä lopun, mies oli paniikissa! Miksi?! Kun kaikki oli hyvin!!!  Ehkä hänellä oli, minulla ja tytöllä ei.

Eron hain ja siitä alkoi miehen mustamaalaamiskierros minua vastaan tuttavillemme ja sisarelleni.  Hänen luonaan mies kävi tämän tästä haukkumassa minua.

Lastaan ei halunnut nähdä.  Ei halunnut tapaamisoikeutta.  Sain kuulla eksän siskolta että oli yrittänyt salata koko raskauden heiltä.  Nyt tyttö on jo aikuinen.  Kovasti oli murrosiässä katkera isälleen, nyt on onneksi kasvanut siitä jo yli.  Jälkensähän se tietysti kuitenkin jättää.

Seksi loppui käytännössä kokonaan.Syynä se että mies ei halunnut minua raskauden aikana (vahinkoraskaus,minulle erittäin iloinen yllätys) ja vauvavuoden jätti minut käytännössä yksin eikä halunnut muodostaa suhdetta vauvaan.Vauva oli haastava ja taaperona ylivilkas.Hoidin kodin ja ruoat,kaikki yksin.Ei tenyt mieli enää.Meinasilme erota monta kertaa,tulin uudestaan raskaaksi ja mies oli kasvanut aikuiseksi.Nyt mies ei enää halua minua koska sairastuin vakavasti.Auttaa kotona,mutta edelleen vastuu kotitöistä pääosin minulla vaikka olen yrittänyt kaikki keinot että muuttuisi.Kuulostaa kamalalta,mutta olemme yhdessä tukeneet toisiamme myös läpi helvetin ja todella kiintyneitä toisiimme ja rakastamme lapsiamme.Mutta tulevaisuudessa voi olla että tälle tulee päätös.Tsemppiä kaikille naisille jotka räpiköivät eivätkä suostu hukkumaan!

Kamala tarina sinulla, joka sait yllätyslapsen 38-vuotiaana.

Kiusallista huomata lapsesi isän käytöksessä samoja elementtejä kuin meillä: salaa raskauden sukulaisiltaan, ei halunnut ottaa osaa raskauteen ja synnytykseen, ei suostu ottamaan vauvaa syliin, vetäytyy seksuaalisesti, ei osallistu hankintoihin/neuvoloihin yms. - ja tuntuu olevan sitä mieltä että kaikki on parisuhteessa hyvin!

Minulla on vielä eroaminen edessä, katsotaan käyttäytyykö mies yhtä hankalasti kuin sinun tapauksessasi. Otan osaa, olet ollut jaksava.

Järkisuhteemme parani ja romantisoitui lapsen syntymän jälkeen.

Suuri järkisyy miksi aloimme suhteeseen oli juurikin lapsitoiveet, ja sen toteutuminen teki hyvää meille molemmille. Raskaushormoneilla ja raskauden jälkeisillä hormoneilla on varmasti osansa romantisoitumisessa, mutta se jatkuu yhä vuosia myöhemmin. Pidimme toisistamme aina, mutta raskausaikana ja vauvavuonna rakastuimme. 

Vierailija kirjoitti:

Järkisuhteemme parani ja romantisoitui lapsen syntymän jälkeen.

Suuri järkisyy miksi aloimme suhteeseen oli juurikin lapsitoiveet, ja sen toteutuminen teki hyvää meille molemmille. Raskaushormoneilla ja raskauden jälkeisillä hormoneilla on varmasti osansa romantisoitumisessa, mutta se jatkuu yhä vuosia myöhemmin. Pidimme toisistamme aina, mutta raskausaikana ja vauvavuonna rakastuimme. 

Vähän samanlainen tarina kuin meillä. Lapsen myötä kaikki ikäänkuin loksahti kohdalleen parisuhteessamme. Tuli vain sellainen olo, että onneksi olen juuri tuon ihmisen kanssa. Kaikki vauvavuodessakin sujui kuin tanssi, sujuu edelleen kun lapset ovat jo teinejä. Arvostus, läheisyys ja hellyys  lisääntyivät, ja myös halut moninkertaistuivat. Ymmärrän, että kaikilla ei ole näin, meillä varmaan auttaa se, että olemme aika samankaltaisia, ja tuntuu kuin mieheni lukisi ajatukseni. 

Esikoisen vauvavuosi oli vaikea. Olimme molemmat väsyneitä, olin kärsinyt unettomuudesta jo raskausaikana ja vauvan synnyttyä ei saanut mieskään nukuttua. Minä olin kamalassa kriisissä itseni kanssa ja koin, etten osannut tehdä mitään oikein ja mies sitten taas tuskaili, kun ei osannut tehdä mitään helpottaakseen oloani. Olihan se raskasta. 

Sen vuoden jälkeen oltiin kuitenkin aiempaa vahvempia ja kaikki loksahti taas kohdilleen. Toisen vauva-aika meni paljon kivuttomammin, vanhempina ja viisaampina onnistuttiin tekemään vauva-arjesta jotenkin tasapainoisempaa. Parisuhde on mennyt sittemmin koko ajan vain parempaan suuntaan, eikä se huonon puolella ole missään vaiheessa käynyt.

Ensimmäisen lapsen kanssa vauvavuosi oli kuin uusi kuherruskuukausi. Ei varmaan olla koskaan tehty asioita niin paljon yhdessä kuin silloin. Oli paljon parisuhdeaikaa vauvan nukkuessa ja panostettiin siihen arkiseen puoleen, kun kaikki puhuivat siitä miten tärkeää se on. Raskauden jälkeen seksistä pystyi taas nauttimaan enemmän, kun suorituskeskeisyys poistui.

Toisen lapsen kohdalla kaipaan enemmän yksin oloa, kun päivällä kaksi lasta haluaa olla sylissä koko ajan, eikä ole samalla tavalla aikaa hoitaa parisuhdetta esimerkiksi kävelylenkeillä.