Lue keskustelun säännöt.
Oletteko antaneet anteeksi vanhempienne virheet?
28.03.2011 |
En tiedä miksi, mutta lähiaikoina olen paljon pohtinut vanhempieni käytöstä. He erosivat ollessani parivuotias. Sen jälkeen kummallakin oli uusia suhteita, äidilläni muistan liudan miehiä, äidilläni varmaan 10 muistan nähneeni. Esim. kun tulin kotiin koulusta, äitini muistan muhinoimassa yhden illan tuttavuuden kanssa. Hänellä oli jatkuva haku päällä...minä aina yritin miellyttää äitiä, miellyttää hänen miehiään ym. Äiti kävi viikonloppuisin baareissa, meidän piti aina arvioida näyttikö hän tarpeeksi kauniilta. Tuli sitten yöllä kotiin, sitä ennen en ikinä nukkunut. Kerran löysin kaatokännissä pissat housussa sammuneena ulos. Löysin hänen seksitavaransa vahingossa keittiön kaapista ollessani 10 v. Pieni järkytys. Ja kun en suostunut käymään enää pianotunneilla hän potki minua pimeässä vessassa ja ei päästänyt ulos ennen kuin anelin kunnolla anteeksi. Muutakin pahoinpitelyä oli. Teini-ikäisinä kun matkustimme jonnekin, minun piti esittää että äitini on kaverini, ei äitini. Hän löi joskus kun sanoin jollekin, että hän oli äitini. Tässä vain osa kamaluuksista. Hän oli varmasti tosi masentunut.
Isäni harrasti naisia, joskus miehiä, otti kauheita äitipuolia (naimisiin on mennyt neljä kertaa), ei pitänyt vuosikausiin kunnolla yhteyttä, ikinä soitellut. Joi paljon. Isän hoidossa sain pahan aivotärähdyksen pari vuotiaana, jolloin menin tajuttomaksi. Hän oli väkivaltainen äitini kohtaan nuorena, joten pistää miettimään. Äiti ja isä haukkuivat toisiaan kilpaa, äitipuolet eivät halunneet minua ikinä kylään. Isä rikastui myöhemmin ja alkoi pitää yhteyttä vähän enemmän, antamalla lahjoja, ei aikaansa. Kaiken ajan on viettänyt uuden perheensä kanssa. Lapsenlapsia ei kutsuta hyvä jos kerran vuodessa käymään. Äitipuoli ei tykkää myöskään lapsistani, on sanonut ettei halua olla heille läheinen. Valitin isälleni äitipuolen käytöksestä ja isästä ei ole sen kummemmin enää kuullut mitään, sanoi ettei tarvitse enää soitella.
Niin ja nuorena oli ihan kamalasti ongelmia minulla, en edes mene siihen.
Ei ole kuitenkaan enää. Haluan antaa vanhemmilleni anteeksi, ja välillä luulen jo antaneeni, mutta se on hirveän vaikeaa, kun vanhemmat eivät halua ottaa kuuleviin korviinsakaan puheitani. Äiti luurin korvaan, jos puhun mitään menneisyydestä. Isä...no, hän ei halua kuulla mitään.
Ihme, että olen näinkin selväjärkinen ihminen, jolla on hyvä koti, hyvä koulutus, ihanat lapset, hyvä avioliitto. Mutta suhde omiin vanhempiin on ....no sanotaan, tosi ristiriitainen.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Oletteko voineet unohtaa vanhempien virheet?
Kommentit (11)
Olen antanut anteeksi äidilleni tekemänsä virheet. Mielestäni ne kuuluivat eksyksissä olevan nuoren äidin epävarmuuteen ja hän on monesti pahoitellut omaa käytöstään ja omaa typeryyttään. Välillä pahat asiat palaavat silti mieleeni, mutta pystyn katsomaan asoita nyt aikuisena hieman objektiivisemmin. Olisin toki toivonut, että äitini olisi kokenut henkisen kasvunsa jo ennen lapsien hankkimista. Mutta ehkä minuakaan ei silloin olisi tässä?
Isälleni en ole antanut anteeksi, enkä varmaan koskaan pystykään. Hänen harjoittamansa väkivalta, henkinen ja fyysinen, on jättänyt minuun sellaisia vaurioita, joista en voi koskaan täydellisesti parantua.
Hän toistaa edelleen täsmälleen samoja virheitä, nämä pahuudet saavat kaiken lisäksi vuosi vuodelta kierompia muotoja. Oletettu "isäni" on ihminen, jonka ei koskaan olisi pitänyt saada lapsia. Hän, "aikuinen" monin tavoin addiktoitunut mies, tahtoo olla perheen ainoa lapsi, se kaikista tärkein, jonka tarpeet menevät aina kaikkien muiden edelle. Hän ei ole koskaan omaksunut vanhemman roolia ja on hyökännyt omien lapsiensa kimppuun kuin nämä olisivat tasavertaisia kilpailijoita hänen elintilastaan. Aiheet muuttuvat ja ikää tulee lisää, mutta pirullisuus säilyy. Ei ole koskaan toivonut lapsilleen hyvää vaan halunnut aina, että jotakin pahaa tapahtuu. Nyt viimeisinä kuulumisina yrittää jaella omaisuuttansa siten, ettei omille lapsille vain jäisi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenunut ap:n lapsuuskertomusta enkä muidenkaan.
Olen antanut omille vanhemmilleni anteeksi. Väärin tekivät monissa asioissa, mutta kun joskus aikoinaan prosessoin omaa lapsuuttani ja vanhempiani, aloin myös miettimään, millaisessa lapsuudessa ja perheessä omat vanhempani olivat eläneet. Millainen heidän lapsuutensa oli ollut.
Miksi he alkuun vieähttyivät toisistaan ja mikä johti siihen, että menivät naimisiin. Ja mitä sitten.
Totesin, että hekin ovat olleet "oman elämänsä uhreja" ja kyvyttömiä. Ovat he rakastaneet meitä lapsia, minuakin. Mutta.. ajattelemattomia, lapsellisia he olivat. Niin kovin nuoriakin olivat.
Mietin myös, miksi isovanhempani, vanhempieni vanhemmat, ovat sellaisia kuin ovat ja miksi pitävät sellaista kasvatusta ym. Millainen on ollut yhteiskunta isovanhempieni ja vanhempieni aikaan.
Nämä, osin ihan suomen historiaa ja sota-aikaankin asti menevät pohdinnat ovat auttaneet ymmärtämään ja antamaan anteeksi.
On paljon helpompaa itsellä.
Se ei tee tehtyä tekemättömäksi ap:nkaan kohdalla, mutta auttaa ymmärtämään vanhempiaan ja siten myös itseään !! Ja se oli se yksi tärkein pointti.
Suosittelen ap:lle samaa.
Vaikka omalla kohdalla asiat eivät ole olleen lainkaan noin huonosti, niin eivät ihan helppojakaan olleet. Olen aina ollut aika itsenäinen luonne. Nuorempana yritin tuoda näitä vääryyksiä esille, mutta ei siitä tietenkään mitään hyvää seurannut, mielipahaa vain ja katkeruutta, ja kaikenlaista venkoilua. Kun ymmärsin, ettemme koskaan eläneetkään samassa todellisuudessa, lakkasin hakemasta häneltä selitystä ja oikeutusta tunteilleni. Siitä tein myös päätöksen, etten haaskaa aikaani ja energiaani katkerana olemiseen vaan rakennan tästä eteenpäin ihan uudenlaista kokemusta omille lapsilleni, ja olen itselleni ymmärtävä ja anteeksiantava. Onhan se joskus pikkasen yksinäistä hommaa, ja tulee heikkoja itsesäälin hetkiä, mutta silti peittoaa muut vaihtoehdot kuus-nolla.
haudassakin jo toistakymmentä vuotta molemmat. Mun vanhempien virheet ei oo kyllä ap:n vanhempien luokkaa, joten helpompi antaa anteeksi.
Ehkä sun ei kannata yrittää keskustella vanhempiesi kanssa, kun he eivät tunnu olevan valmiita tai halukkaita siihen. Ehkä voisit mennä johonkin terapiaan juttelemaan ja keskustelemaan "itsesi" kanssa ja sitä kautta löytää tavan antaa heille anteeksi. Ei heidän tarvitse sitä edes tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mut minun vanhemmissani ja esimerkiksi ap:n vanhemmissa oli se tärkeä ero, että omat vanhempani yrittivät parhaansa, ja heidän tekemänsä virheet olivat täysin inhimillisiä koska hekin ovat epätäydellisiä ihmisiä. Vaikka meillä oli vaikeita aikoja oli selvää että olin heille rakas. Jos perheessämme olisi ollut turvattomuutta, fyysistä tai henkistä väkivaltaa tai välinpitämättömyyttä, en olisi ollenkaan varma miten niistä olisin päässyt yli.
Ehkä, jos kyse olisi ollut pienemmistä asioista, niin voisin antaa anteeksi. En kuitenkaan voi hyväksyä tai antaa anteeksi sitä, että vanhempani pilasivat oikeasti realistiset mahdollisuuteni hyvään elämään hankkimalla minut tilanteeseen, johon kenenkään ei pitäisi antaa hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun oikein tsemppaan ja ajattelen asioita pitkän kaavan mukaan jonkun hellyys yhdistettynä itsevarmuuskohtauksen aikana - kyllä. Mutta kaiken aikaa mielessä kalvaa kasa asioita, joita en viitsi sen tarkemmin edes ajatella. Mutta ihan ok. =)
Voit antaa anteeksi eli päästää irti oman itsesi vuoksi.Eivät itsekkäät vanhempasi ole osanneet ajatella parastasi.Luulen ettei kannata ainakaan hakea heiltä enää mitään hyväksyntää.He eivät ole osanneet rakastaa sinua niin kuin jokaisen pitäisi lastaan rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hän kuoli kun olin alle parikymppinen.
Mutta kun sain oman lapsen 6 vuotta sitten, niin vasta tajusin mikä paska se oli. Hyviäkin asioita juu, mutta myös sellaista luottamuksen pettämistä ja perusturvan puutetta että en voi ainakaan juuri nyt ymmärtää, miten joku voi tehdä omalle lapselleen niin.
En ole sillä tavalla "vihainen", vaan ennemminkin välinpitämätön.
AP:n lapsuus on kertoman mukaan ollut vanhempien niin kauhea, että hävettää edes ajatella että olenko antanut omille vanhemmilleni anteeksi, koska ne kaikki jutut on niin pientä. Mutta jos vanhemmilla on oma elämä mennyt noin surkeasti kuin APn vanhemmilla ilmeisesti on mennyt, niin tuskin AP pystyy heille ikinä sanomaan mitään, mikä heitä saisi jollakin tavalla ajattelemaan mitä on siinä sivussa ja sinä aikana myös aktiivisesti heidän toimestaan tapahtunut heidän lapselleen. Ehkä, jos tajuaisivat sen, niin eivät itsekään kestäisi sitä. Miten voisi kukaan selväpäinen ymmärtää ja käsittää, että ovat tuollaisen lapsuuden lapselleen aiheuttaneet, ja sen jälkeen vielä elää itsensä kanssa. Ja jos eivät sitä asiaa pysty tajuamaan ja täysin hyväksymään omaa rooliaan siinä, niin tuskin mikään anteeksipyyntökään on minkään arvoinen, vaikka sellaisen jossain vaiheessa saisikin.
Jos AP haluaa asiasta puhua, niin ehkä joku terapeutti tai vertaistukiryhmä olisi enemmän avuksi. Ehkä niitä omia vanhempia täytyy vain ajatella ikään kuin ulkopuolisen silmin surkeina ihmiskohtaloina, joilla varmasti on itselläänkin ollut elämä heikkoa alusta asti (kun on lusikalla annettu niin...), jotta heille voi jollain tasolla antaa anteeksi itsensä takia. Anteeksianto ei tarkoita että hyväksyy tilanteen, mutta se auttaa sitä joka murheen tässä kantaa, eli APtä.