Lue keskustelun säännöt.
Olen erakoitunut ja kadottanut monia ihmissuhdetaitoja
29.09.2024 |
Osin erakoitunut omasta tahdosta ja osittain pakon edestä/seurauksista. Mutta niin, pelottavaa huomata että sitten kun pitkästä aikaa onkin jossain porukassa niin en osaa ottaa enää muita huomioon ja se tuntuu tosi vaikealta edes yrittää sitä kun en enää vaan tajua. Hämäännyn ehkä vähän tarkkaillessa muita kun tarjoavat kantoapua tavaroiden kanssa ja kyselevät et pystytkö/saatko/pärjäätkö jne kun itselle on jotenkin niin automaatio pärjätä kaikessa yksin ja olla ehkä liiankin itsenäinen. En osaa jotenkin ottaa enää muita huomioon tai olla kannustava tai harmitella jos toiselle käy joku moka tai epäonnistuminen. En muista että niinkin voi tai kuuluu tehdä kun en itse ole saanut kokea sitä vuosiin. Sitten häiritsee tuollaisissa tilanteissa kun tuntuu että olen niin outo ja vääränlainen että se oma pieni elämä erakoituneena alkaa tuntua entistä enemmän ihanalta ja turvalliselta ja kierre on valmis. Kierre siis siksi kun kuitenkin ajoittain kärsin kovasta yksinäisyydestä.
Joku varmaan ajattelee että ompa itsekäs tai itsekästä toimintaa kun kokoajan ajattelen vain itseäni. Siinä on vain käynyt niin, se on minun pärjäämiseni ja omillani toimeentulemisen elinehto että ajattelen itseäni, ei sitä kukaan muukaan puolestani tee. Sitten tämäkin ahdistaa kun mietin että pitävätkö ne nyt minua itsekkäänä ja erikoisena joukkoon sopimattomana ja taas entistä enemmän haluan sittenkin vain olla yksinäni. Huoh.
Kommentit (19)
Olen ollut vuoden yksin. En halua enää ihmisten joukkoon. En osaa enkä pysty kommunikoimaan mistään. Kaupassa käydessä sanon kiitos. En ole onnellinen, mutta en osaa enää muutakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia. Ihminen sopeutuu aina vallitseviin olosuhteisiin. Nyt jos sinut heitettäisiin johonkin jossa sinun on oltava ihmisten kanssa tekemisissä vähintään 8h/vrk, "oppisit olemaan" ja vuorovaikuttamaan n. 1-2 viikossa normaalisti.
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Ihminen sopeutuu aina vallitseviin olosuhteisiin. Nyt jos sinut heitettäisiin johonkin jossa sinun on oltava ihmisten kanssa tekemisissä vähintään 8h/vrk, "oppisit olemaan" ja vuorovaikuttamaan n. 1-2 viikossa normaalisti.
Onko tosiaan näin? Ehkä vähän jopa lohduttavaa kuulla etten olekaan lopullisesti "piloilla". Eli jos jaksaisin ja haluaisin niin minusta voisi kuitenkin vielä ehkä tulla kohtuu hyvä muiden ihmisten kanssa.. Ap
Yksin on ihanaa jos sen pystyy hyväksymään.
Ja huomaa, miten stressaavaa ihmisten kanssa itse asiassa onkaan. Kaikki sosiaaliset pelit... ne on rankkoja.
Toisaalta ihmissuhteet ovat elämän suola.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Ihminen sopeutuu aina vallitseviin olosuhteisiin. Nyt jos sinut heitettäisiin johonkin jossa sinun on oltava ihmisten kanssa tekemisissä vähintään 8h/vrk, "oppisit olemaan" ja vuorovaikuttamaan n. 1-2 viikossa normaalisti.
Onko tosiaan näin? Ehkä vähän jopa lohduttavaa kuulla etten olekaan lopullisesti "piloilla". Eli jos jaksaisin ja haluaisin niin minusta voisi kuitenkin vielä ehkä tulla kohtuu hyvä muiden ihmisten kanssa.. Ap
Noin se menee, olen lukenut asiasta paljon ja omakohtaista kokemustakin löytyy. Eli ihan oikeasti nou hätä, et ole menettänyt kommunikaatiokykyjäsi, ne ovat nyt vaan ruosteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muita samoilla kokemuksilla? Ap
Juuh... Elin lähes koko peruskouluajan yksin ilman kavereita, jatko-opinnoista jäin pois alle vuodessa, koska jäin yksin silloinkin. Sain ihmeen kaupalla ekan työpaikkani, ja työskentelin koulutusta vaatimattomissa hommissa siihen saakka, että hankin lopulta itselleni tutkinnon. Yksin olin toki silloinkin, ei kavereita löytynyt niistäkään opinnoista, mutta sain ne läpi.
Nyt sitten kun aikuisena yritän olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin en tosiaan osaa kysellä toiselta kuulumisia, ottaa kontaktia, en mitään. Ja muut sitten pitävät käytöstäni outona, jopa ylimielisenäkin. Lähtökohtainen oletukseni on, ettei kukaan kuitenkaan seuraani kaipaa, niin en hakeudu juttelemaan kenellekään, eli myös esim. töissä lounaalla menen istumaan yksin omaan pöytääni sen sijaan, että menisin istumaan muiden kanssa. Ja sitten kun joku kanssani avaa keskustelun, niin puhun pitkälti itsestäni, kun en ilmeisesti osaa edes kunnolla keskustella. Ja lisäksi kun niin harvoin pääsee omia kuulumisiaan kenellekään kertomaan, niin tulevat sitten ilmeisesti ryöppynä kun joku harvoin kuulumisiani erehtyy kysymään.
Sama.Terveyskin tuhoutui sen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen elänyt erakkona koko elämäni ja tunnistan itsekkyyden itsessäni. En siis kadottanut sosiaalisia taitoja, minulla ei koskaan ollut niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen erakoitunut, vaikka ei minulla koskaan ole geeniperimästäni johtuen ihmissuhdetaitoja ollutkaan. Tykkään kuitenkin aivan älyttömästi itsekseen olosta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muita samoilla kokemuksilla? Ap
Juuh... Elin lähes koko peruskouluajan yksin ilman kavereita, jatko-opinnoista jäin pois alle vuodessa, koska jäin yksin silloinkin. Sain ihmeen kaupalla ekan työpaikkani, ja työskentelin koulutusta vaatimattomissa hommissa siihen saakka, että hankin lopulta itselleni tutkinnon. Yksin olin toki silloinkin, ei kavereita löytynyt niistäkään opinnoista, mutta sain ne läpi.
Nyt sitten kun aikuisena yritän olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin en tosiaan osaa kysellä toiselta kuulumisia, ottaa kontaktia, en mitään. Ja muut sitten pitävät käytöstäni outona, jopa ylimielisenäkin. Lähtökohtainen oletukseni on, ettei kukaan kuitenkaan seuraani kaipaa, niin en hakeudu juttelemaan kenellekään, eli myös esim. töissä lounaalla menen istumaan yksin omaan pöytääni sen sijaan, että menisin istumaan muiden kanssa. Ja sitten kun joku kanssani avaa ke
Ihan normaalia...mistä sitten puhuisit, jos ei ole perhettä, lemmikkejä tms?
Puheenaiheet kasaantuvat, samoin juttelun tarve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt erakkona koko elämäni ja tunnistan itsekkyyden itsessäni. En siis kadottanut sosiaalisia taitoja, minulla ei koskaan ollut niitä.
Sama minulla, olen siis tuo joka kirjoitti pitkän kommentin itsestään.
Joskus alle kouluikäisenä minua kuvailtiin sosiaaliseksi, niin kai joskus silloin pikkulapsena jotain sosiaalisia taitoja omasin. Mutta yksin jäin jo ekaluokalta lähtien, niin siinä valitettavasti kasvoi siihen todellisuuteen, ettei kukaan kaipaa seuraani.
Uusia tuttavuuksia tulee ja menee. Löytyy ihmisiä, jotka haluavat tutustua minuun, mutta muutamia kertoja kanssani juteltuaan alkaakin tulla kaikkea muuta, ettei kerkeä enää näkemään. En heitä voi siitä syyttääkään, käytökseni on varmasti tosi outoa ja itsekästä. Olen yrittänyt kyllä muuttua, yrittänyt oppia lukemaan ihmisiä ja miten tasavertaisessa keskustelussa toimitaan. Mutta se on tosi vaikeaa, ja keskustelusta tulee kankeaa. Kuin yrittäisi näyttelijänä tehdä eläytyvää roolisuoritusta samalla lukien kässäristä omia repliikkejä ja ohjeita, mitä tehdä milloinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muita samoilla kokemuksilla? Ap
Juuh... Elin lähes koko peruskouluajan yksin ilman kavereita, jatko-opinnoista jäin pois alle vuodessa, koska jäin yksin silloinkin. Sain ihmeen kaupalla ekan työpaikkani, ja työskentelin koulutusta vaatimattomissa hommissa siihen saakka, että hankin lopulta itselleni tutkinnon. Yksin olin toki silloinkin, ei kavereita löytynyt niistäkään opinnoista, mutta sain ne läpi.
Nyt sitten kun aikuisena yritän olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin en tosiaan osaa kysellä toiselta kuulumisia, ottaa kontaktia, en mitään. Ja muut sitten pitävät käytöstäni outona, jopa ylimielisenäkin. Lähtökohtainen oletukseni on, ettei kukaan kuitenkaan seuraani kaipaa, niin en hakeudu juttelemaan kenellekään, eli myös esim. töissä lounaalla menen istumaan yksin omaan pöytääni sen sijaan, että menisin istumaa
Ihan normaalia...mistä sitten puhuisit, jos ei ole perhettä, lemmikkejä tms?
Puheenaiheet kasaantuvat, samoin juttelun tarve.
On minulla lemmikki, sekä muutama itsekseni tehtävä harrastus, joista puhun varmaankin hengästyttävän paljon. Ja noin se taitaa mennä, että jutteluntarve ja puheenaiheet kasaantuvat, niin tulee sitten puhuttua monotonisesti vain Minusta ja Itsestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut vuoden yksin. En halua enää ihmisten joukkoon. En osaa enkä pysty kommunikoimaan mistään. Kaupassa käydessä sanon kiitos. En ole onnellinen, mutta en osaa enää muutakaan.
Mee hoitoon!
Minä olen ikäni ollut aika erakko vaikka olenkin aina työskennellyt aloilla, joissa pitää olla sosiaainen ja ihmisten kanssa paljon tekemisissä. Ehkäpä juuri työn vastapainoksi tykkään olla omissa oloissani. Kavereita koulussa ja nuorempana paljonkin ja sain helposti uusia ystäviä, mutta sen parhaan ystävän menetys nuorena vaikutti kai niin että muut kaverit jotenkin vain jäi. Seurustelu kumppani oli aina se läheisin ja kun ikää alkoi tulla niin aloin olla niissä passiivinen ja suhteet lopahtivat kun mielenkiintoni suhteen ylläpitämiseen vain lopahti. Eräs sen niin osuvasti kerran sanoikin että rakastan vain koirani, ja niinhän se taisi olla. Jos jonkun kaverin vielä otan niin koirakaverin, harvassa on ihminen jonka kanssa voisi vaikkapa jutella ihan kaikesta, yleensä kaikki puhuvat vain itsestään tai juoruavat toisten asioita ja minä en jaksa sellaista eli mieluummin olen omassa seurassani.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ikäni ollut aika erakko vaikka olenkin aina työskennellyt aloilla, joissa pitää olla sosiaainen ja ihmisten kanssa paljon tekemisissä. Ehkäpä juuri työn vastapainoksi tykkään olla omissa oloissani. Kavereita koulussa ja nuorempana paljonkin ja sain helposti uusia ystäviä, mutta sen parhaan ystävän menetys nuorena vaikutti kai niin että muut kaverit jotenkin vain jäi. Seurustelu kumppani oli aina se läheisin ja kun ikää alkoi tulla niin aloin olla niissä passiivinen ja suhteet lopahtivat kun mielenkiintoni suhteen ylläpitämiseen vain lopahti. Eräs sen niin osuvasti kerran sanoikin että rakastan vain koirani, ja niinhän se taisi olla. Jos jonkun kaverin vielä otan niin koirakaverin, harvassa on ihminen jonka kanssa voisi vaikkapa jutella ihan kaikesta, yleensä kaikki puhuvat vain itsestään tai juoruavat toisten asioita ja minä en jaksa sellaista eli mieluummin olen omassa seurassani.
Kun näin nyt haluaisin oppia sitä normaalia sosiaalisuutta, niin mistä voisi toisen kanssa puhua niin, että keskustelu pysyisi varmasti myös yllä? Mietin siis tuota, että helpointa on puhua itsestään, ja toisista juoruaminen menee varmaan jokseenkin samaan (tosin itse kun en tunne juuri ketään, niin en voi juoruilla kuin lemmikkini viimeaikaisista tekemisistä).
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt erakkona koko elämäni ja tunnistan itsekkyyden itsessäni. En siis kadottanut sosiaalisia taitoja, minulla ei koskaan ollut niitä.
Ja jos sinua oikeasti kiinnostaisi, ja haluaisit todella kuulua johonkin ihmisjoukkoon, oppisit nopeasti tarvittavat käyttäytymismallit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt erakkona koko elämäni ja tunnistan itsekkyyden itsessäni. En siis kadottanut sosiaalisia taitoja, minulla ei koskaan ollut niitä.
Ja jos sinua oikeasti kiinnostaisi, ja haluaisit todella kuulua johonkin ihmisjoukkoon, oppisit nopeasti tarvittavat käyttäytymismallit.
En usko. Poikkean luonnostaan hyvin paljon valtavirrasta. Ylipäätään tuo halu kuulua ihmisjoukkoon puuttuu. Opin jo nuorena, että jos toimin vastoin arvojani niin tuhoan itseni eli en pysty teeskentelemään.
Muita samoilla kokemuksilla? Ap