Lue keskustelun säännöt.
Tunnetteko ihmisiä joilla asiat ovat aina elämässä menneet jotenkin tasaisesti ja hyvin?
18.09.2024 |
Mulla on eräs ystävä, jonka elämä on aina mennyt hyvin ja jotenkin tasaisesti. Hän on yhdessä onnellisesti parikymppisenä tapaamansa puolison kanssa, halusi ja sai kaksi lasta ilman ongelmia, opiskeli ammatin ja on koulutustaan vastaavassa työssä ihan tyytyväisenä, sama työpaikka vuosikymmenen, hänellä ei ole ollut mitään terveyshuolia kuten ei kenellekään lähipiirissään, hänen vanhempansa ja appivanhemmat ovat terveitä eläkeläisiä, lähipiiristä ei ole kukaan koskaan kuollut tai sairastunut vakavasti...
En tiedä, olenko salaa vähän kateellinen tällaiselle ihmiselle. Toisaalta sitten taas mietin, että hänen "elämänkokemuksen puute" näkyy kyllä tosi monessa tilanteessa ja kommentissa. Ei osaa esimerkiksi kohdata läheisensä kuolemaa surevaa ihmistä, ei ymmärrä mitä tarkoittaa olla kroonisesti sairas, ei ymmärrä miltä keskenmeno tai lapsettomuus tuntuvat ja miten vaikuttavat elämään.
Jotenkin erikoista, että joillakin elämä tosiaan menee vain omaa tasaista latuaan ja voi elää viisikymppiseksi asti ilman mitään isompia "elämänopetuksia".
Kommentit (8)
Ihmisillä, joilla ei ole mitään häiriöitä aivoissa menee yleensä tasaisemmin.
Sitten kun on adhd:ta, ahdistusta, masennusta, yms. Niin elämä on kaikilta osa-aluielta vaikeampaa ja tekee ylimääräisiä mutkia matkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa ihmisistä mun lähipiiristä on tuollaisia. Tasaisia, rauhallisia ihmisiä, joila on tasaiset, rauhalliset elämät.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä, joilla ei ole mitään häiriöitä aivoissa menee yleensä tasaisemmin.
Sitten kun on adhd:ta, ahdistusta, masennusta, yms. Niin elämä on kaikilta osa-aluielta vaikeampaa ja tekee ylimääräisiä mutkia matkaan.
Isäni sairastui vakavasti nuorena eläkeläisenä ja kuoli muutaman vuoden jälkeen. Äitini sairastui pian sen jälkeen muistisairauteen. Itselläni on leikattu rintasyöpä. Sain yhden lapsen kolmen keskenmenon jälkeen. Työpaikkaa olen vaihtanut aikuisena vaihtanut kolme kertaa, pitkään toimin yrittäjänä, mutta siirryin nykyiseen työpaikkaani, kun yksin yrittäminen rupesi tuntumaan liian... no, yksinäiseltä. Lomarahat ja kesäloma ja säännöllinen työaika ovat myös ihana asia. Olen asunut kaksi vuotta ulkomailla ja eronnut kerran.
Minulla ei ole todellakaan ole adhd:ta tai masennusta tai mitään muitakaan mielenterveyden pulmia, mutta kyllä näin viisikymppisenä jo sitä kuuluisaa elämänkokemusta on kertynyt ripakopallinen. En vaihtaisi pois, vaikka aina ei ihan helppoa ole ollutkaan.
Sinähän olet vallan onneton ilman lapsia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseni. Olen 33. Tapasin mieheni 21-vuotiaana, syksyllä menimme naimisiin. Minulla on paljon ystäviä, tiiviit suhteet sukulaisiin ja lapsuudenperheeseen, maisterintutkinto ja vakityö.
Tajuan kyllä kasvaneeni ja eläneeni aika pumpulissa; vanhempani ovat edelleen naimisissa ja olin kyllä lapsena (ellen vieläkin) aika lellipentu. Veljetkin saivat kaiken mitä tarvitsivat ja enemmänkin, mutta minä olin kyllä prinsessa.
Hyvä aloitus. Olen monesti miettinyt samaa kuin ap. Kuolema tuli minulle tutuksi kun 12 vuotiaana menetin ainoan sisarukseni veljeni kun hän kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen. Yritin kannatella vanhempiani jotka surivat ainoaa poikaansa ja etenkin isäni ajautui syviin vesiin masennuksessaan jota hoiti alkoholilla mutta kävi töissä eli ei ollut deekiksellä. Äitini kävi myös töissä ja nyt tajuan että hän suri tekemällä kovasti töitä ja toki myösisäkin vaikka vapaa-ajallaan myös yritti hukuttaa suruaan alkoholiin. Elettiin 60-luvun loppua eikä silloin ollut olemaassa kriisiapua eli olimme perheenä omillamme äiti, siäs ja minä. Sairastuin alle kaksikymppisenä iho ja nivelpsoriin jotka voivat puhjeta strsessin takia ja stressiähän minulla riitti nuoruudessani veljeni kuoleman jälkeen kun yritin olla vanhempieni tukena. Opiskelin ammatin ja olen ollut työelämässä sairauksistani huolimatta ja nyt olen mieheni omaishoitaja jolla diagnositiin jo vuosia sitten neurologinen liikehäiriössairaus ja eläköityessään hän sairastui myös muistisairauteen. Mielestäni ne ihmiset joilla elämä on sujunut aina ilman vastoinkäymisiä ovat onnekkaita mutta kaikille onnekas elämä ei vaan osu kohdalle syystä tai toisesta.
Mä olen itse sellainen. Olen nyt viisikymppinen, ja elämä on ollut hyvin tasaista tähän asti. Koulut meni hyvin ja helposti, pääsin yliopistoon haluamalleni alalle ja valmistuin, olen siitä asti ollut alan töissä enkä ole työtöntä päivää nähnyt, ostin jo kolmekymppisenä itselleni unelmieni talon. Avioliittoa tai lapsia en ole koskaan halunnut, joten sellaisia ei ole ollut, mutta olen aina löytänyt tilapäisemmän suhteen jos sellaista olen kaivannut - enää tässä iässä en kaipaa. Vanhemmat on jo kahdeksankymppisiä, mutta edelleen elossa ja hyväkuntoisia, toki ymmärrän ettei se voi loputtomiin jatkua. En ole myöskään koskaan itse sairastanut mitään vakavaa, enkä ole esim. ikinä työurallani ollut sairaslomalla, koska en ole teini-iän jälkeen sairastanut edes flunssaa.
Mutta niin, elämäni on juurikin sellaista tasaista aina ollut. En ole koskaan halunnut mitään kovin erikoista tai suuria, olen halunnut rauhallista tasaista elämää. Ja sellaista on myös ollut.