Tukholmasyndrooma ja asioiden psykologinen ymmärtäminen

Aiempi kertju poistettiin, juuri kun olin ajatuksella siihen saanut kirjoitettua postauksen.  Kyse oli Hamasin panttivangiksi ottamasta ja sittemmin Israelin erikoisjoukkojen vapauttamasta Noasta, ja siinä väitettiin että Noa olisi puolustellut Hamasia etteivät he pahoinpidelleet tms häntä ja että hän olisi jotenkin syytellyt Israelia. 

Ensinnäkin, onko se väite totta? En ole lukenut linkkejä. Oliko tämä valeuutisointia vai ei?

Tätä on perehtymättä linkkeihin vaikea uskoa, koska Hamas kidnappasi hänet panttivangiksi pitkäksi aikaa ja Israel vapautti hänet, Hamas ei siis edes vapauttanut häntä. Lisäksi hän on hyvin kaunis ja muistissa on varmaan monella se kidnappauskuva moottoripyörän päältä, jossa häntä pitelivät AHNAAN oloisesti raavaat rikollismiehet. 

Huojentavaa tietenkin jos häntä ei r. .  .. ttu tai muutenkaan pahoinpidelty vankeusaikanaan. Vaikea edelleen uskoa, Hamashan nimenomaan ra .....si että tappoi naisia siellä festivaalipaikalla, siitä on todistajanlausuntoja ja todeisteita, hyvin raakoja tekoja.

Jos Noa säästettiin pahimmilta asioilta, se on huojentavaa hänen kannaltaan. Mutta hänen kannattaisi, jos lausuntoja antaa, ennen Hamasin väitettyä kehumista mitenkään, niin todella miettiä, jos mahdollista, asioita laajemmassa kontekstissa ja mitä muille tapahtui, että hänellä kävi tuuri ja kiitollisuus on siitä tavallaan ymmärrettävää ja sekin on ymmärrettäcää, että hän ei ihan vielä käsitä koko hommaa edes itselleen käynyttä - koska jo kidanappaaminen, pelon aiheuttaminen, ajan vieminen, hengen ja terveyden uhka, vankeusaika jne ovat vakavia rikoksia ja aiheuttavat jos ei fyysistä kärsimystä niin henkistä kärsimystä, mikä voi vaikuttaa pitkään ja ilmetä eri tavoin ihan toimintakykykyyn, kuormittumiseen sairastamiseen, unettomuuteen, ptsd, ihmissuhteet, perusturvallisuus jne jne jne jne, traumatisoituminen, jne jne jne jne. 

Tukholma-syndroomassa voi käydä juuri tällaista, vanki jota ei tapeta tai kohdella liian huonosti, on kehittänyt kiitollisuutta ja pakkoon perustuvan veitsenterällä olevan luottamuksen, liikaa aikaa kaappaajien kanssa jolloin inhimillisyys alkaa vaikuttaa . 

Kun aikaa kuluu, hänen kokemuksensa asettuu prosessoinnin kautta enemmän uomiinsa. Sekin voi olla taas järkyttävää. Mitä on tapahtunut, on todella ollut niin ja näin, ja sitten hän se iskee, voi tulla myös selviytyjän syyllisyys ja sitten häpeääkin siitä, miten median kanssa ei aiemmin mennyt nappiin. Hänen ei kannata syyttää itseään, se on ymmärrettävää koska hän on LIIAN varhaisessa vaiheessa puhumaan kaikesta. Traumapsykologi sanoi tv:ssä yhdessä ohjelmassa että uhreja ei saisi haastatella liian aikaisessa vaiheessa mediaan, he eivät ole prosessoineet asioita, ovat haavoittuvaisia edellleen ja sanomiset eivät mene ihan putkeen. Yleisö ei ymmärrä asioita niin psykologisesti, esim. Natasha Kampusch -tapaus. 

Siis laajempi yleisö ei yleistyksen tasollla ymmärrä näitä asioita vaan traumatisoituneet selviytyjät saavat sitten negatiivista ymmärtämättömyyttä osakseen, ja se on heille taas kuormittavaa. Median kanssa kanssakäynti on siksi riskaabelia ja ehkä vältettävää, jos on vielä herkässä vaiheessa tapahtuneen jälkeen ja vaikkei kokisi olevansa herkässä vaiheessa, niin mediaa on varominen - toimittajat hakevat klikkiuutisia ja editoivat, kuka katsoo että asiat tulevat oikein ja onko selviytyjä valmis julkisuuteen.