Miksi toiset selviää vanhemman menettämisestä helpommalla kuin toiset?

Kyse on siis lähinnä lapsena tai nuorella iällä vanhempansa menettäneistä ihmisistä. Ap

Eräänä päivänä vaan tajusin että kaikki olikin toisin kuin olin kuvitellut. Elämä ja ihmissuhteet on paljon raadollisempia kuin lapsena tai lapsen asemassa ymmärtää.

Kaikki ei ole tekemisissä vanhempiensa kanssa edes heidän eläessään. Miksi siis kuolema surettaisi. Pitääkö vääntää rautalangasta?

Ihmiset suhtautuu asioihin eri tavoin.

Ihmiset on erilaisia, elämät ja tilanteet on erilaisia ja muuttuvia.

Onhan se nyt ihan eri juttu menettää vanhempi tilanteessa, jossa toinen vanhempi on tasapainoinen, rakastava jne, kuin jos se jäljelle jäänyt on väkivaltainen alkoholisti. 

Lapsen luonne ja kyky käsitellä vastoinkäymisiä vaikuttaa myös. Hyvä perusturvallisuus auttaa.

Mitä muuta selityksiä kaipaat kuin olosuhteet ja tilanne? Itse menetin lapsena vanhempani itsemu#han kautta. Olin se, joka apua soitti. En saanut mitään kriisiapua ja jouduin sijoitukseen tuon jälkeen. Toisaalta taas ystäväni menetti samassa iässä, hänellä oli erittäin vahva ja vankka tukiverkosto. Perhe sai sekä kriisiapua, kotiapua että taloudellista tukea ja asiaa käsiteltiin yhdessä. Ns. luonnollinen kuolema. En päässyt niin nopeasti jaloilleni kuin ystäväni. 

Ehkä vaan osataan piilotella paremmin. Ei menee kyllä päivääkään kun en ajattelisi heitä. 

Yksi vaikuttava asia on myös se, onko jo hahmottanut sen, että kaikki kuolee, vai tuleeko se yllätyksenä. 

Oma äitini ei ole toipunut oikein omien vanhempiensa menetyksestä. Hän oli silloin jo 40, mutta oli jotenkin kuvitellut, että kuoleminen ei koske hänen pyhiä vanhempiaan, vaikka olivatkin kovin vaivaisia. 

Lapset taas, kovin nuoret eivät yksinkertaisesti kykene käsittämään kuoleman todellisuutta, joten kun se osuu kohdalle, isku on hirvittävä. 

Usein ne, joilla on rakastavat vanhemmat tai toinen vanhempi, joka antanut rakkautta, niin kuolema on silloin helpompi omaiselle. Toisin taas heillä, joilla traumaattinen lapsuus, niin silloin vanhemman/vanhempien menetys on paljon ahdistavampi, koska tähän liittyy kaikki lapsuuden traumat, jotka saattavat tulla silloin pintaan, vaikka ei välttämättä tunne surua menetyksestä. Kuitenkin se suru, ahdistus helpottuu ajan myötä ja noin vuoden kuluttua helpottaa. Itse olen kokenut vanhempieni menetyksen, joten tiedän, mistä puhun. Mutta toisaalta kuolema on aina jokaiselle se uniikki asia ja ei voi koskaan sanoa toiselle, miten siihen pitää suhtautua, miten surra ym. Mutta jos tilanne on vaikea, niin silloin mennään terveyskeskukseen pyytämään lähete esim. psyk, sairaanhoitajalle, joka auttaa silloin purkamaan tilannetta. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi vaikuttava asia on myös se, onko jo hahmottanut sen, että kaikki kuolee, vai tuleeko se yllätyksenä. 

Oma äitini ei ole toipunut oikein omien vanhempiensa menetyksestä. Hän oli silloin jo 40, mutta oli jotenkin kuvitellut, että kuoleminen ei koske hänen pyhiä vanhempiaan, vaikka olivatkin kovin vaivaisia. 

Lapset taas, kovin nuoret eivät yksinkertaisesti kykene käsittämään kuoleman todellisuutta, joten kun se osuu kohdalle, isku on hirvittävä. 

Olin 7v kun isä kuoli, enkä kyllä kuvailisi sitä hirvittäväksi. Ehkä enemmän hämmentäväksi, hautajaiset varsinkin oli aika hämmentävä kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen luonne ja kyky käsitellä vastoinkäymisiä vaikuttaa myös. Hyvä perusturvallisuus auttaa.

Tää on varmaan merkittävintä. Hyvä perusturvallisuus antaa myöten enemmän vaikeissakin asioissa.

Ihminen kaipaa turvaa. Jos kuolema ravisuttaa perusturvallisuuden tunnetta - eli tulee olo, että mitä tahansa voi tapahtua milloin vain enkä voi mihinkään vaikuttaa - niin kyllähän se vaikuttaa elämään. Sitä en tiedä, mikä heillä on erilaista, jotka kykenevät perusturvallisuuden ylläpitämään tai rakentamaan uudelleen. Voisiko uskolla olla jotain tekemistä asian kanssa?

Jotkut ei kestä mitään vastoinkäymisiä.

Ihmiset ovat yksilöitä, siten.