Auttakaa. Miten saan raivontunteeni hallintaan?

Hienoa, että olet huomannut ongelman, se on jo paljon:)



Suosittelisin ihan rohkeasti kertomaan neuvolassa asiasta, et ole todellakaan ainut vanhempi joka näin kokee! Sieltä voisi saada hyvää apua, esim perhetyöntekijältä.

Ja itse myös luen paljon kasvatuskirjoja ja haluan tarjota lapselleni parempaa.



Mietinkin tässä, että onko tämä oikeasti "outoa" käytöstä, vai vaadimmeko vaan itseltämme niin paljon, että kun sitten hermostumisia tulee, niitäkin "liiotellaan" ja otetaan niistä hirveät syyllisyydentunteet.



Ihan oikeasti, minusta tuntuu, että suurin osa äideistä hermostuu välillä, huutaa ja itkee ja katuu jälkeenpäin, varsinkin ne kovillaolijat! Kaikki eivät vain ota sitä niin vakavasti vai???



Olenko oikeassa? Kommentteja?

päästä vaikkapa neuvolapsykologin puheille. Sieltä voisit saada jotain keinoja työstää tuota aggressiivisuuttasi jotenkin. Vanhemmaksi tulo on sellainen vaihe elämässä, että oman lapsuuden traumat tavallaan heräävät henkiin, jo unohdetut asiat muistuvat mieleen ja purkautuvat ns. ei-toivottuna käytöksenä. Joillain se voi ilmetä masennuksena, joillain taas aggressiivisuutena. Sinä et suinkaan ole hirviö, mutta vanhat asiat kannattaa käsitellä ja oppia hyväksymään tapahtunut. Sen avulla on mahdollista muuttaa käytöstään ja suhtautumistaan eri asioihin.

ainakaan meidän neuvolassa ei ole ammattitaitoa tuollaiseen.

Parempi olisi varata itselle aika vaikka psykologille tms ja purkaa pahaa oloa ja huonoja kokemuksia siellä ulos. Ja opetella tuollaisiin tilanteisiin uusia käyttäytymismalleja vaikka sitten terapian avulla.

Hienoa, että olet huomannut ongelman, se on jo paljon:) Suosittelisin ihan rohkeasti kertomaan neuvolassa asiasta, et ole todellakaan ainut vanhempi joka näin kokee! Sieltä voisi saada hyvää apua, esim perhetyöntekijältä.

alat hallitsemaan itseäsi ja omia tunteitasi taas. Itselläni oli tilanne pitkään että perhe kärsi mun raivareista, puhuin lääkärin kanssa ja sain mielialalääkityksen, Cipralexia. Jonkun ajan kuluttua värit alkoivat taas palata elämään, ja lopetin pikkuhiljaa myös lääkkeen syömisen. En siis joutunut "lääkkeiden orjaksi" lopuksi elämääni (söin vajaan vuoden), vaan sain avun juuri siihen mhi sitä tarvitsinkin.

kiltteydellä tai lapsuuden kokemuksillakaan. Ne selittävät käytöstäni ehkä, mutta olen vastuussa itse tästä tolkuttomasta käytöksestäni. En halua huutaa, haluan olla seesteinen ja hyvä. Mutta se hirveä raivo vain nousee ja huuto tulee ennenkuin yhtään ehdin analysoida asiaa. Ja kun huudan, oloni pahenee ja sitten huudan lisää. Aivan kamalaa. Henkinen vankila. Mieheni ei hyväksy käytöstäni ja hyvä niin.



ap

terapiaa, jollet edes ikinä sellaista ole tajunnut kokeilla.

vaikka että oli kireä pipo! Mä suosittelen edelleen että hakeudut lääkärille (ehkä se neuvola ei le oikea paikka...) ja kerrot tunteistasi. Mulle se lääkitys tosiaan auttoi, ja kynnys lähteä sitä hakemaan oli todella Korkea! En halua jakaa mitään mielialalääkitys ilosanomaa muuten, mutta silloin kun ne täsmänä auttavat, ja saa taas omasta itsestään kiinni, niiden käyttö on erittäin perusteltua.

ihan alkuun joku mielialalääke voisi auttaa. SSRI ja rispridon tai joku joka vveisi pahimman terän aggressiosta ja antaisi pari sekuntia pitemmän mietintä-ajan ennen hermostumisen esille pääsyä.



SEn lisäksi sä tarvitset ihan konkreettistä toisenlaisten toimintatapojen opettelua. Sä olet jo sisäistänyt, että et saa huutaa etkä misäsän tapauksessa lyödä. Sun täytyy keksiä joku muu kasvatustapa ja joku keino, jolla muistat sen ennen kuin huudat jo. Lääke auttaa muistamisessa. TOinen keino voisi olla esim joku ihan fyysinen juttu, minkä opettelet tekemään tai mitä pidät ylläsi ja joka muistuttaa siitä, että sun EI pidä huutaa eikä lyödä vaan ihan rauhallisesti mennä ohjaamaan/hakemaan lapsi pois kielletystä. Ja sit sun on opeteltava niitä muita keinoja kasvattaa. Lue kirjoja niistä, harjoittele niitä.



Kolmanneksi (vai onko tää jo neljäs) sun on hankittava joku keino, jolla pidät huolta itsestäsi ja hankit mielihyvää itsellesi ja jolla laukaiset ja purat omia tunteitasi jotenkin positiivisemmin. Toisille se on joku taideharrastus, toisille se on liikunta ja ulkoilu. Mulle se on avantouinti. Tää on kuitenkin tärkeää: sä et voi vain pelkästään hillitä tunteitasi, sun on löydettävä myös jotain, mihin purkaa ne.