Ripley sarja Netflixissä.

Oli todella hyvä, mutta ei ihan yltänyt erinomaiseen. Ensinnäkin minua vaivasi Ripleyn ikä. Kirjassa Ripley on alle kolmekymppinen, mutta tässä sarjassa häntä näytteli lähes viisikymppinen näyttelijä. Näyttelijän lahjoissa ei ollut mitään vikaa, hän oli erinomainen, mutta tuo ikä häiritsi. Toisekseen Freddien näyttelijä oli selkeästi nainen. En tajua, ketä tässä yritettiin hämätä. Näyttelijä on Stingin tytär, joten varmaan sitä kautta osa saatu. Ihan ok näyttelijä, mutta se äänen keinotekoinen madaltaminen riipi kuulohermoja.

Positiivista oli, että pääosia näyttelivät suht tuntemattomat näyttelijät. Nautin aina suunnattomasti, kun pääosan näyttelijät eivät ole mitään kuluneita naamoja. Tämä häiritsi nimittäin sitä v. 99 leffaversiota.

En kyllä itse näkisi, että vuonna 1999 esim. Matt Damon, Jude Law, Gwyneth Paltrow ja Phillip Seymour Hoffman olisivat olleet jotenkin kuluneita naamoja, enemmänkin nousevia tähtiä vielä silloin. Siitä en toki tiedä, ovatko he mielestäsi kuluneita naamoja vielä tänäkin päivänä.

Mutta ainakin mielestäni 99-leffaversiossa casting meni melkeinpä täysin nappiin. Vaikka Jude Law:sta ikinä niin välittänyt, niin hän silti pesee tämän uuden sarjan Dickien satanolla. Jäinen versio kyllä hänestä tässä uudessa, missä ei millään tavalla tule esiin hänen persoonallisuutensa.

Matt Damon myös oli mielestäni loistava 99-versiossa, hieman uskottavampaa kuin joku 50-vuotias näyttelee kolmekymppistä. Phillip Seymour Hoffmanin tulkinta myös Freddiestä oli aivan omaa luokkaansa, varsinkin nyt verrattuna Stingin siihen. Ihan tosissaan, voisiko joku uskoa, että tämä näyttelijä on valittu satojen joukosta, pelkästään näyttelijänkykyjensä vuoksi? Hyvin kyllä myös istuu tuollainen hahmo 50-luvun Italiaan, ihan täysi vitsi.

Ei mitään lgbtqia+-yhteisöä vastaan, mutta tässä tapauksessa pilaa tämän sarjan, kun miespuolista hahmoa esittää biologisesti nainen. Pistää heti silmään niin paljon, että on pakko mennä ihan googlettelemaan, mikä kuvio on oikein taustalla. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa, jos nainen näyttelee miestä todella hyvin, ettei edes välttämättä tiedostaisi asiaa, mutta Ripleyssä et vain voi olla huomaamatta tai kyseenalaistamatta, että miksi Freddie on 17-vuotias tyttö/poika, miksi hän kuulostaa naiselta ja näyttää ylisuurineen vaatteineen naiselta. Phillip Seymour Hoffman kääntyisi haudassaan, kun näkisi uuden tulkinnan yhdestä hänen näytellyistä hahmoista. 

Kaipa se nyt on vain nykypäivää, mutta on kyllä aika räikeä esimerkki, miten väkipakolla roolituksen täytyy olla monimuotoinen. Tässä tapauksessa se myös vei samalla sarjan uskottavuuden. 

Pitkästä aikaa hyvä, katsottava sarja ulkomailta. En olekaan pitänyt viime vuosina kuin muutamasta kotimaisesta ja brittiläisesta sarjasta, muut ovat puuduttavaa roskaa.

Highsmith oli aikoinaan edellä aikaansa ja siksi hänen teoksensa ovat yhä päteviä. Tykkäsin myös esim. Minghellan Lahjakas herra Ripley -elokuvasta, vaikka siinä oli Gwyneth Paltrow. 

Tässä sarjassa on palattu lähemmäs alkuperäisteosta. Kuvaus on suorastaan loisteliasta. Mustavalkoisuus sopii 60-luvun tunnelmaan, on hyödynnetty Italian historiaa, arkkitehtuuria, portaikkoja, portaikkoja, portaikkoja, taidetta, kauniita esineitä, tuhkakuppi, tuhkakuppi, tuhkakuppi, niitä esineitä alkaa himoita kuin Ripley konsanaan. 

Ripleyn hahmo on liian vanha, mutta alun jälkeen se ei haittaa, oikeastaan se selvittää monta asiaa. Ripleyn nuhruinen, kapea, näköalaton, juureton, mutta pitkään jatkunut pikkurikollisen elämä ankeassa New Yorkissa, niin alkaa ymmärtää miksi Dickeyn elämä rikkaana tyhjäntoimittajana historiaa pursuavassa, upeiden näköalojen, loisteliaasti degeneroituneessa, rappeutuneessa ja rappautuneessa Italiassa alkaa himottaa Ripleytä. Elokuvassahan Ripley himoitsee Dickeyn vartaloa, mutta tässä sarjassa Ripley halveksii itse Dickeyta, mutta himoitsee hänen elämäänsä - kauniita esineitä, Picassoa, luxusta.

Sarjassa on myös paljon sellaista älykästä huumoria ja myös tilannekomiikkaa. Ripley ei ole mikään superälykäs psykopaatti nykysarjojen malliin, vaan enemmän sellainen Scorsesen Mafiaveljien Henry Hillin kaltainen hikinen, nuhruinen duunari. Murhat tapahtuu liikoja suunnittelematta, kaikki peittely vie  kuitenkin aikaa ja voimia, asioita unohtuu ja niitä täytyy rynnätä paikkailemaan, hölmöjä valintoja, joista Ripley selviytyy pikkorikollisen sinnikkyydellä ja kekseliäisyydellä. Koomiset parrat ja peruukit, ja sitten creepyt yksinpuhelut ei kenenkään kanssa, mielen sairauden syvyys keskelle komiikkaa.

Komiikkaa löytyy myös erilaisten hotellien ja motellien portieereista ja komisariosta (loistavia italialaisnäyttelijöitä) ja kaiken näkevästä kissasta (mikä persoona, antakaa hänelle Emmy tai vähintään Bafta!), portaikoista, portaikoista, portaikoista. Dickeyn isän ja tämän palkkaaman 'yksityisetsivän' omahyväinen typeryys. Etsivä 'löysi' väärän Ripleyn - hänen vika koko sotku! Mutta eniten naurattaa Dickeyn täydellinen lahjattomuus maalaajana. Teokset aiheuttaa repeilyä. Dickey on etuoikeutettu, hyväntahtoinen, mutta ei niin välkky rikkaan perheen poika, joka on tullut Eurooppaan pakoon poroporvarillista perhettään, hän shoppailee alempia yhtkuntaluokkia (duunareita! taiteilijoita! laulajia! palvelijoita! wau!), hän on pitkitetyllä turistimatkalla jännemmässä elämässä, mutta ymmärtää italialaisen palvelijansa avustamana varoa kuitenkin sitä liian jännää (eli mafiaa).  Hänellä ei oikeastaan ole makua, ei värisilmää, mutta hänellä on tarkka kuva siitä, millaiset pitää vaatteiden, esineiden olla hänen yhteiskuntaluokansa nuorilla. Se on paradoksi, ja aamutakki nousee asian symboliksi.

jatkuu...

...jatkuu

Dickeyn äiti on yläluokkainen, isä nousukas, duunarista rikkaaksi noussut. Äiti valitsee laadukkaita vaatteita pojalleen lähetettäväksi ('äiti ei tajuu, että ne new yorkista saatavat laadukkaat paidat tehdään täällä'), mutta aamutakin kohdalla hän ei osaa päättää, vaan valitsee kolme vaihtoehtoa, joista Ripley saa valita. Ripley valitsee sen, jonka luultavasti Dickeyn äitikin olisi valinnut, mutta jota Dickey tietysti inhoaa ('hirveä, kuka pukisi päälleen tuollaisen'), ja jonka värisävyä hän ei tunnista oikein, vaikka on 'maalari'. Ripley ihailee vanhan yläluokan makua, kun taas Dickeyn yläluokkainen nuoriso halveksii sitä, Ripley puolestaan halveksii yläluokan nuorisoa, kermaprsuksia. Tämä on hyvin kuvattu tähän sarjaan. Myös feikkiys näyttäytyy niin sekä Ripleyssa että Dickeyssa ja Margessa - kaikki he yrittävät olla jotain mitä he eivät ole. Jos Dickey olisi saanut elää, hän olisi muutamassa vuodessa vähin äänin palannut isänsä laivanvarustamoon poroporvarilliseen paperinpyörittelyyn ja bisneksen tekoon. 

Britti Andrew Scott uskaltaa tuoda esiin Ripleyn epäsympaattisuuden. Dakota Fanning yllättää hyvällä suorituksella, Marge on arkipäiväinen, epäluuloinen, ilmeisen lahjaton hänkin kirjailijana (jälleen komiikkaa, kun Ripley editoi Margen tekeleitä ja yrittää lukea tekstiä ja pysyä samalla hereillä). Fanningin uskaltaa tuoda hahmon ärsyttävyyden esiin. 

Oikeastaan ainoa heikkous on tuo Freddien hahmo. Elokuvassa Freddietä esitti täydellisesti Philip Seymour Hoffman - yläluokkainen snobi, joka itse ei ole niin viehättävä, mutta jonka ympärillä on vain kauniita ja rikkaita, ja joka vahtii mustasukkaisesti, ettei ympyröihin tunge ketään sinne kuulumatonta (I'm thee only ugly guy here) ja joka vahtii makua ja tyyliä, koska sillä voi hallita ihmisiä. Eliot Sumner (käyttää pronominia he, muun sukupuolinen) tekee roolin ihan kohtalaisesti, mutta jotain epämääräisen päälleliimattua siinä on. No, hahmo jää kuitenkin mieleen, ja sehän on tarkoitus, hänen täytyy ärsyttää Ripleyta niin, että tuhkakuppi mäiskähtää.

Hieno sarja, katsomisen arvoinen, visuaalinen, älykäs, koominen.

Ja hieno, nautittava kuvaus edellinen. Kiitos - aika lailla samaa mieltä ja pitkästä aikaa jopa hypnoottisen nautittava sarja. 🤩

Aloin katsoa, ja ensimmäinen jakso oli ihan ok. Eräät näyttelijät olivat puisevia, paikoin suorastaan huonon oloisia, eikä näiden välillä tuntunut olevan kemiaa. Heräsi ajatus, miksi Dickie pitää Ripleystä, ja miksi edes Marge ja Dickey toisistaan. Ehkä tämä oli jollain tasolla jopa tahallista, en tiedä, mutta syntynyt vaikutelma oli erikoinen, joskaan ei välttämättä yksinomaan huonolla tavalla.

Toisessa jaksossa sitten ilmestyi Freddie. Näyttelijä on hyvin selkeästi nainen, mutta kuitenkin tätä kutsuttiin mieheksi! Jos olisi ollut androgyyni lesbonainen kutsumanimeltä "Freddie", ehkä tämä olisi mennyt läpi, joskin siltikin olisi korostuneen modernia seksuaali/identiteettipolitiikkaa ja propagandaa, mitä mieluummin en joutuisi taas tässäkin kestämään. Mutta ei! Freddie esitetään miehenä! Mieletöntä yleisön aliarviointia ja gaslightingia. Todellinen keisarilla ei ole vaatteita-tilanne. Meidän pitäisi muka uskoa, että tällainen menisi ollenkaan läpi, puhumattakaan vuonna 1960? Joo, sarjan katsominen jäi tuohon. Voi olla, että sarjassa olisi hyviä hetkiä vielä tulossa, mutta en aio kuluttaa tunteja elämästäni siihen enää tuon sekoilun jälkeen. 

Kannattaa vain pitäytyä Alain Delonin tähdittämässä elokuvassa vuodelta 1960 sekä myös kelvollisessa vuoden 1999 versiossa.