Asperger vanhempana

Isän melttarit olivat pelottavia. Kun hänen pinnansa paloi, ei väkivalta loppunut jos ei kukaan aikuinen tullut väliin.

Mun vanhemmilla ei ole diagnooseja, koska ovat ikäpolvea joille ei semmoisia hankittu lapsuudessa/nuoruudessa eikä aikuisenakaan ole kulttuuria apua hakea. Mutta kyllä he ovat molemmat hyvin vahvasti autisti/aspergerpiirteisiä ihmisiä. Minusta ja veljestäni on tullut myös ihan sosiaalisesti kyvyttömiä, asiaa ei varmaan auttanut että äiti halusi hoitaa meidät kotona kouluunmenoon asti, joten olimme omituisen, sulkeutuneen mahdollisen autistin "armoilla" sen ajan, kun olisi pitänyt oppia neurotyypillisten kommunikaatiota. Veli on ikänsä kärsinyt ahdistuneisuudesta ja masennuksesta, minä vaan äärimmäisestä yksinäisyydestä, koska olen ihmisten mielestä outo eivätkä he pidä minusta.

Olen itse asperger-vanhempi - lapsilla on myös autistisia piirteitä, kahdella asperger (nyk. autismin kirjoon kuuluva). Lasten mielestä olen liian lepsu, ja samalla pelottava "koska tiedän kaiken" ja toisaalta eivät koskaan tiedä, huijaanko vai olenko tosissani (muutkin ovat tätä kommentoineet, että olen täysin uskottava kaikissa tilanteissa).

En ole kyennyt tukemaan lasteni sosiaalista kehitystä, siksi he ovat olleet päiväkodissa, eivät kotihoidossa.

ei ollut. kaikki assit pitäisi abortoida. 

Mun isä (asperger) on ollut ihan mahtava, paras ja rakastava isä. Ei ikinä antanut aikuisten elämän ongelmien heijastua siihen, miten kohtasi lapset. Jaksoi leikkiä ja leikittää eläytyen, keskusteli ja kuunteli, opetti valtavan määrän yleissivistystä. Olen todella kiitollinen.

Itse (myös asperger) olin vaistonvaraisesti hyvä hoitamaan vauvoja, saivat läheisyyttä, syliä ja rakkautta. Taapero - pikkulapsi -vaihe oli mulle vähän vaikeampi, mutta nyt kun ovat vähän vanhempia koululaisia, niin meillä on aivan loistavat välit ja hirveän mukavaa lasten kanssa. Lapsetkin on kyllä kirjolla, että aika voimakkaasti perinnöllistä tää meidän suvussa on.