Lue keskustelun säännöt.
Miten parantaa itsetuntoa ja päästä eroon turhasta syyllisyydestä?
21.08.2008 |
Kannan koko maailman murheita harteillani ja käytän kamalasti energiaa sen pohtimiseen, mitä muut minusta ja tekemisistäni ajattelevat ja miten olisin voinut tehdä minkäkin asian toisin.
Kehuja en itselleni kamalasti osaa antaa, vaan itse asettamani rima on korkealla ja olen jatkuvasti tyytymätön itseeni riittämättömyyteni takia. Asiatkaan ei ole mitään erikoisia, vaan ihan perus työssäkäyvän akateemisen äidin kiireisessä arjessa vastaan tulevia juttuja. Niin ja pointti ei ole että rima olisi objektiivisesti erityisen korkealla, mutta aina juuri sen verran, etten osaa ikinä osaa olla itseeni tyytyväinen.
Myönnän, on vähän yleisluontoinen kysymys, mutta en nyt osaa tilannetta tarkemminkaan eritellä. Löytyisikö kohtalotovereita ja ennen kaikkea vinkkejä, mitä asialle on tehtävissä?
Kommentit (18)
5 v terapiaan ei ole todellakaan varaa, mutta jokin apu olisi tarpeen kun vähän iloakin olisi kiva elämään saada. Olisi vähän kivempi malli tuolle lapsellekin ihmisenä olemisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä tuntuu, etten anna itselleni lupaa olla mikä olen vaan etsimällä etsin jonkun asian mitä murehdin.
jotta löytää uuden tavan hahmotaa maailmaa ja itseään, löytää itsestään tarvitsevan ihmisen jolle suoda myös lämpöä ja oikeuksia.
Kalliiksi tulee, itkuja monessa kohtaa, mutta toisaalta voi sitten saada hyvän loppuelämän
koska kärsin itse samasta sitkeästä vaivasta. Olen tehnyt paljon työtä itseni kanssa, mm. psykoterapiassa ja itsetuntemukseni on parantunut ja tunnistan itsessäni monia elämääni rajoittavia ja rasittavia piirteitä. Ehkä suurin oivallus on ollut se, etten täysin vapaudu koskaan omista heikoista puolistani, mutta voin yrittää minimoida niiden vaikutusta elämääni ja ihmissuhteisiini.
Kun vanne alkaa kiristää päätäni (eli omatunto soimaa yliherkkänä, jokin pieni asia laukaisee ahdistuksen, tunnen itseni alakuloiseksi), yritän keskittyä rentoutumaan, sekä siinä hetkessä että ylipäätään elämässä. Aiemmin kiristin tahtia ja vaadin itseltäni enemmän, nyt löysään ja saan vähemmän aikaiseksi, mutta voin paremmin.
Tänään viimeksi mietin sitä, että olenkohan lapsesta saakka kärsinyt lievästä masennuksesta ja/tai ahdistuksesta, mutta vasta paljon myöhemmin oireiden pahentuessa opin tunnistamaan ne. Pahaanoloon myös tottuu ja turtuu, varsinkin lapsena, jos ei ole muuta mahdollisuutta kuin kantaa taakkojaan. Silloin minäkuva myös vääristyy ja pitää normaalina olotilana sitä, mikä oikeasti on jo todella raskas tai hoitoa/ hoivaa vaativa.
Luulen, että kyse on siis paljon itsetuntemuksen kasvamisesta ja sen kuuluisan elämänkokemuksen opin omaksumisesta. Myös sen tajuamisesta, että "aika aikaansa kutakin". Välillä on kausia, jolloin tarkkailee itseään paljon, mikä on hyvä asia ja sitten tulee aika, jolloin aika on kypsä päästää irti, avata silmänsä maailmalle, pois itsen ympärille käpertymisestä. Nämä vaiheet on kuitenkin itse löydettävä (tai yhdessä toisen ihmisen kanssa), ulkopuolisten ohjeet "lakkaa märehtimästä", "löysää vähän" tai "anna jo anteeksi vanhemmillesi" eivät auta.
Oletko selvillä siitä, mistä herkkä syyllistyminen sinulla on peräisin? Miten sinuun suhtauduttiin lapsena, miten vanhempasi suhtautuivat itseensä?
Millaisena ihmisenä muut (vieraammat, läheisimmät) näkevät sinut?
Vinkkejä on vaikea antaa tuntematta sinua paremmin, koska ihmisen persoonallisuus on niin monimutkainen systeemi ja tuntuisi keinotekoiselle ja väkivaltaiselle yrittää ratkoa asiaasi pikaisesti.
Herkkyys on ominaisuus, jossa jokainen liikkuu janan eri kohdissa. Ääripäät eivät ole parhaita. Arvosta herkkyyttäsi, joillakin sitä ei puolestaan ole riittävästi, vaan kulkevat läpi elämän kuin "norsu lasikaupassa" ja tallovat alleen kaiken herkän ja hauraan tajuamatta edes tuhoaan.
Kysymys kuuluu: miten saisit kehitettyä itsessäsi rohkeutta (rapatessa roiskuu; se ei pelaa, joka pelkää -asennetta), huolettomuutta, itsen hellimisistä tai mikä itsessäsi onkin alikehittynyttä herkkyyden pullistellessa muhkeita lihaksiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vasta viime aikoina tiedostanut asian. Olen myös kokenut, että asia on alkanut helpottaa tuon tiedostamisen myötä. Olen alkanut tunnistaa omia ajatuskuvioitani ja tiedän mihin tietynlaiset ajatuskuviot johtavat. Olen alkanut hallita noita ajatusreittejä hieman. Kun tulee syyllisyys / häpeä jostakin asiasta, ajattelen, että nyt se taas tulee ja onko siihen oikeasti aihetta. Syyllisyys ja häpeä eivät tule enää niin voimakkaina. Olen alkanut olla tyytyväisempi itseeni ja elämääni. Omat henkiset ongelmani ovat peräisin aikalailla koulukiusattuna olemisesta murrosiässä. Olen palannut rikospaikalle - olen opettaja. Kamppailen itseni ja traumojeni kanssa jatkuvasti, mutta minulle koulumaailmassa työskentely on parantava, korjaava kokemus.
Oletko selvillä siitä, mistä herkkä syyllistyminen sinulla on peräisin? Miten sinuun suhtauduttiin lapsena, miten vanhempasi suhtautuivat itseensä?
Millaisena ihmisenä muut (vieraammat, läheisimmät) näkevät sinut?
Vinkkejä on vaikea antaa tuntematta sinua paremmin, koska ihmisen persoonallisuus on niin monimutkainen systeemi ja tuntuisi keinotekoiselle ja väkivaltaiselle yrittää ratkoa asiaasi pikaisesti.
Herkkyys on ominaisuus, jossa jokainen liikkuu janan eri kohdissa. Ääripäät eivät ole parhaita. Arvosta herkkyyttäsi, joillakin sitä ei puolestaan ole riittävästi, vaan kulkevat läpi elämän kuin "norsu lasikaupassa" ja tallovat alleen kaiken herkän ja hauraan tajuamatta edes tuhoaan.
Kysymys kuuluu: miten saisit kehitettyä itsessäsi rohkeutta (rapatessa roiskuu; se ei pelaa, joka pelkää -asennetta), huolettomuutta, itsen hellimisistä tai mikä itsessäsi onkin alikehittynyttä herkkyyden pullistellessa muhkeita lihaksiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en valitettavasti itse osaa vastata tuon paremmin.
Ehkä kokeilemalla pikkuasioilla ensin, sitten suuremmilla, mitä tapahtuu, jos toimit rohkeasti. Yrität tietoisesti ajatella, että muutkin ihmiset ovat melko itsekkäitä ja pyörivät oman navan ympärillä, harva OIKEASTi tarkkailee, mitä sinä tai joku muu tekee.
Mun isä anto neuvon, kun soimin itseäni ties mistä pikkuasioista. "Ajattele asiaa ikuisuuden mittakaavassa". Mulla auttoi jossain asioissa, eihän millään pikkumokalla ole ikuisuuden mittakaavassa kärpäsen paskaa väliä.
Ja tätä komppaan!
Kysymys kuuluu: miten saisit kehitettyä itsessäsi rohkeutta (rapatessa roiskuu; se ei pelaa, joka pelkää -asennetta), huolettomuutta, itsen hellimisistä tai mikä itsessäsi onkin alikehittynyttä herkkyyden pullistellessa muhkeita lihaksiaan?
[/quote]
[/quote]
Oletko selvillä siitä, mistä herkkä syyllistyminen sinulla on peräisin? Miten sinuun suhtauduttiin lapsena, miten vanhempasi suhtautuivat itseensä?
Millaisena ihmisenä muut (vieraammat, läheisimmät) näkevät sinut?
Kysymys kuuluu: miten saisit kehitettyä itsessäsi rohkeutta (rapatessa roiskuu; se ei pelaa, joka pelkää -asennetta), huolettomuutta, itsen hellimisistä tai mikä itsessäsi onkin alikehittynyttä herkkyyden pullistellessa muhkeita lihaksiaan?
En tiedä, mistä tämä on peräisin. Oli ainoa lapsi ja vanhempani paljon poissa, olisinko sitten syyttänyt noista "hylkäämisistä" itseäni? Sinällään välit vanhempiini ovat olleet hyvät ja läheiset, ja ovat vieläkin. Lapsena olin tosi erakko, koulukiusattukin. Joitakin kavereita oli, mutta paras ystäväni asui toisella puolella Suomea ja näimme vain pari kertaa vuodessa. En halunnut leikkiä muiden kanssa enkä lähtenyt pyydettäessä esim. pihalle vaan luin mielummin kirjoja yksin kotona ja keskustelin pikkuvanhasti ja mahdollisimman tasavertaisesti aikuisten kanssa.
Äitini kasvatus on ehkä vähän ongelmallinen, hänellä oli mt-ongelmainen (skitsofrenia) isä ja uhrautuva, marttyyriuskovainen äiti 6 lapsen katraan kanssa maaseudulla. Äitini oli meillä faktinen perheen pää ja tekee yhä niin kevyet kuin raskaatkin työt yrittäen olla ehkä se hyvä jätkä joka ei valita mielummin kuin perinteinen (?) avuton nainen. Äitini jaksaa uupunatta (?) passata muita aamusta iltaan päivästä toiseen ja itsekin lapsen saatuani olen hyväksikäyttänyt hänen uhrautuvaa apuaan usein, hieman huonolla omallatunnolla tosin (tyyliin ollaan vkl yhdessä mökillä ja hän on ainoa joka ei lepää ja relaa hetkeäkään vaikka me muut istutaan valmiiseen pöytään, nukutaan päiväunia yms). Välillä (ehkä parin vuoden välein) hänelläkin kuitenkin tulee mitta täyteen ja silloin tulee suorat sanat ja esineet lentelevät (tämän taipumuksen olen ikävä kyllä tainnut omaksua häneltä, itse saan moisesta itsehillinnän menetyksestä ihan kamalat morkkikset, luultavastii hönkin, ainakin vähän...) Isäni osaa ottaa lungimmin. Heh, taisinpa muuten juuri kirjoittaa vastauksen tämän viestin alussa olleeseen avoimeksi jääneeseen kysymykseen...
Jaa-a, mitenhän muut näkevät minut. Läheiset tarmokkaana energiapesänä, joka pyörittää kotia ja muita eteen sattuvia asioista taidolla ja tarmolla, mutta ei osaa levätä. Murehtijaluonteena, jonka on vaikea olla vilpittömän iloinen ja onnellinen ja nauttia elämästä, kun aina on kuitenkin jotain tehtävää ja murehdittavaakin. Töissä olen se (liian) kiltti tyttö, joka tekee mitä käsketään ja yrittää miellyttää, mutta jonka juna meni justiinsa sen takia, ettei osaa ajatella ja haluat itse ja olla omien kantojensa puolta tarvittaessa niitä auktoriteetteja vastaan ja omalla sisäisellä innostuksella ja palolla asiaan eikä pelkällä velvollisuudentunnolla.
Kaikki nuo asiat, mitä mainitsit kannattavan kehittää, olisivat minulle varmasti tarpeen. Pitäisi olla itselle armollinen ja ottaa niitä löysiä hetkiä sen sijaan että kuvittelee maailman tulevan valmiiksi kunhan vaan saa senhetkisen to to -listan loppuun. Noh, jokainen pelkkää pyykkivuorta pyörittävä tietää, että elämä on oikeasti kehä eikä tule koskaan valmiiksi.
Pitäisi myös oisalta arvostaa itseään ja kehua omia tekemisiään. Olen valittanut paljon siitä etten saa arvostusta työyhteisössäni, muuta tänään oivalsin, että syy saattaakin olla ainakin osin itsessä. Jollen itse arvosta itseäni, miten mikään ulkoa tuleva arvostus voisi paikata sitä vajetta ja tuntua riittävältä? Jos minussa on reikä, ehkä osaa tuntea itseäni hyväksi ja arvokkaaksi, kaikki muiden siihen aukkoon mahdollisesti kantama arvostus ja kehu valuu vain läpi ja hukkaan.
Hmm, mielenkiintoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässäkin se itsen ruoskiminen ja virheiden hakeminen näköjään on täydessä vauhdissa. Toisaalta jos av:llä ei huomaa virheitään itse, joku toinen sen tekee varmasti. ;/ Mutta siis syyllisyysongelma ei ikävä kyllä näyttäydy vain av:llä vaan siellä ihan oikeasssa maailmassa, joka nyt kuitenkin on vähän tärkeämpi.
Ap
Hyvä kirjoitus 8. Samoja mietteitä, ei vain niin kehittyneitä. Kuinka vanha olet? Mietin vain, että milloinhan tunnen itseni niin hyvin, että opin "säätelemään" fiiliksiäni. :)
Mutta, toisin kuin muut kirjoittajat, minä en ole "liian kiltti", en tiedä olenko herkkä, ehkä, mutta syyllisyyttä tunnen kyllä vähän väliä. Olen kyllä aika kyllästynyt, kun ajatukset pyörivät oman itseni ympärillä, olisi ihana unohtaa "miltä minusta nyt tuntuu yms. joksikin aikaa. Minulla on kyllä pieniä lapsia, n siis ehdi omaa napaani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja tunteita noi syyllisyydet.
Aina kun turha syylliyys tai morkkis yllättää mut niin kuvittelen, että joku ysävistäni kertoo ko. asian ja syyllisyyden. Ystävälleni sitten sanoisin, että höh älä tollaisia murehdi, kaikillehan mokia sattuu....
Sitten sanon itselleni nuo samat sanat. Lisään vielä, että hei et ole maailman napa eikä muita ihmisiä hetkauta sun morkkikses.
ja toteaa muutaman vuoden päästä täyttävänsä neljäkymmentä, aijaijai, (ei voi olla muuten totta, justhan mä täytin kolmekymmentä...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kärsin samoista ongelmista. Tosin nyt iän myötä (40+) helpottaa jonkin verran. En ole enää niin kiltti ja uhrautuvainen. Osaan jopa sanoa muille EI, jos mua ei kiinnosta tai en ehdi. Syyllisyyttä tosin koen silloin tällöin, onneksi harvemmin kuin nuorempana. Mulla on myös rima korkealla omien suorituksieni ym kanssa. Siinäkin yritän relata.
Ei ole helppoa, ei.
Hei ap,
tekstisi oli kuin suoraan minun kynästäni tai näppikseltäni. Nyt, piirun alle 40 vuotiaana olen alkanut olla itselleni hiukan armollisempi. Ajattelen, että ketään ei oikeasti kiinnosta minun virheeni ja mokani jne. kun heillä on ihan tarpeeksi miettimistä omissaankin ;-).. Tämä on jo auttanut minua eteenpäin. Lisäksi olen yrittänyt nauttia hetkestä, olen tosi huono siinä, mutta istun joskus alas ja ajattelen, että tässä hetkessä on nyt jotain rauhallista ja hienoa, nyt on hyvä hetki. Siis ihan tietoisesti ajattelen niin ja se jotenkin rauhoittaa minua.
Ulospäin esitän reipasta, rapatessa roiskuu -tyyppiä, mutta sisäisesti olen arka ja epävarma varsinkin työelämässä. Haluan paljon kannustusta ja huomiota, vaikka toisaalta esitänkin että olen itsenäinen ja ulkopuolinen kannustus ei merkitse mitään. Ristiriitaistako? Kyllä. Lisäksi olen vielä saanut työelämässä roolin itsenäisenä asiantuntijana ja olen työyhteisössä kovin yksinäinen, koska suoritan siellä "omaa palastani" joka kyllä koskee muitakin ja paljonkin, mutta on kuitenkin niin itsenäinen ja yksinäinen homma, että sen huomaisi vasta kun se jäisi tekemättä. Tämän kaiken päälle olen vielä saanut esimiehen, jolla ei ole minkään valtakunnan esimiestaitoja. Epäilen, että jos olisi töistä pois viikon, hän ei edes huomaisi sitä. Tai jos huomaisi, ei ainakaan kysyisi missä olen ollut...
Itselläni huomonkipeys johtuu varmaan osin siitä, että isäni oli hyvin etäinen ja sairas (henkisesti) ja voi kuinka olisin kaivannut isän syliä ja huomiota. Lisäksi hänellä oli alkoholiongelma. Lapsena hiihdin kilpaakin sen vuoksi, että silloin sain isäni huomiota kun hän vei minua hiihtokilpailuihin. Sitten kun enää pärjännytkään hiihdossa, isältäni tuli ikäviä ja nälviviä kommentteja. Voitte uskoa, että se hiihtoura jäi siihen. Äitini oli sitkeä suorittaja, joka piti talouden ja arjen pystyssä. Kuitenkin hän oli saamaton sanomaan isälle mitään, hän kartti riitaa aina viimeiseen asti ja oli varsinainen syyllistyjä.
Pidinpä tässä terapiaistunnon itselleni. No, anyway, tarkoitukseni oli vain sanoa, että tilanne ei varmasti nappia painamalla ratkea ja kannattaa muistaa, etteivät muut ihmiset oikeasti jaksa pohtia sinun tekemisiäsi. Ja istu hetki hiljaa ja mieti sitä hetkeä.
Suosittelen Ben Malisen kirjaa (Häpeä tms.) kaikille saman ongelman kanssa kamppaileville, siinä käsiteltiin tätä samaa tematiikkaa.
Sitten jos vielä mokaan jotain, niin murehdin sitä kauan! Ihan kun ruoskisin itseäni välillä todella mitättömillä jutuilla mitä muut eivät edes muista...