Onko Neljää Pientä Aikuista yleisesti ottaen arvostettu elokuva?

Tuttavien hehkutettua Selma Vilhusen elokuvan Neljä Pientä, päätin ottaa selvää mistä oikeastaan on kyse. Katsomiskokemukseni pohjalta en voinut kuin kirjoittaa kaksi arvostelua.

Arvostelu 1:

Elokuva on kerännyt kiitosta rajoja rikkovasta tavasta käsitellä parisuhteen vakiintuneita normeja. Kerronta pysyy asiassa eikä peittele tunnekirjon kipeitäkään kohtia, kuten mustasukkaisuutta. Henkilöiden hyvin erilaiset elämäntilanteet toimivat verrokkina erilaisille tarpeille ja murheille, niin makuuhuoneen puolellakin kuin sosiaalisissa tilaisuuksissa. Elokuvan paras kohtaus on pääparin juhlaillallinen toisen vanhempien luona, jossa vaivaannuttava tilanne on saatava purettua, olivat välittömät seuraamukset mitkä hyvänsä, ja se tulee juuri oikeassa kohdassa, kuin manteli konvehtikarkin keskellä. Hykerryttävät sutjautukset pitävät katsojan otteessaan, esimerkiksi Pietu Wikströmin kommentti 'squirttailusta', tai parin lapsi, jolla käsitykset parisuhteesta eivät olekaan ehtineet kangistua kaavoihin. Pelkästään näyttelijäsuoritukset kantavat pitkälle, ja erityisesti Juulian haavoittuvaisuus on käsinkosketeltavaa kiitos Alma Pöystin suorituksen.

Arvostelu 2:

Koin raadolliseksi käsikirjoittajan pyrkimyksen saada väkipakolla ruksattua kaikki mahdolliset polyamorian implikaatiot (lue: kliseet); ura, raskaus, biseksuaalisuus. Elokuvan henkilöt riitelevät vuoron perään, mutta jokainen riita kestää maksimissaan sen kaksi kohtausta. On kuin elokuva haluaisi näyttää, miten polyamoriassa osapuolet voivat purkaa tunteita aikuismaisesti. Kyseessä on siis enemmän polyamorian opas kuin elokuva, ja effekti on puuduttava, sillä käsikirjoittajan edellytys, että kaikki neljä päähenkilöä ovat kypsiä tai ainakin äärimmäisen kunnioittavia, harvoin toteutuu oikeassa elämässä. Mistä usein löytää näin paljon mahtavia tyyppejä? Yksikään henkilöistä ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa sen enempää kuin Alma Pöystin esittämä Juulia suolistosairauteensa, ja niinpä noloilta tilanteiltakin pitkälti vältytään. Elokuvan vähiten kypsä henkilö, Oona Airolan esittämä Enni, olisi heittopussin asemassa, ellei muut henkilöt kohtelisi tätä menneisyyden vaiheiltaan väritöntä henkilöä aina kunnioittaen. Toisin kuin käsikirjoittaja, en luottaisi siihen, että kaikki menee hänen osalta lopulta parhain päin!

Yhdessä kohtauksessa henkilöt itkevät ja riitelevät. Leikkaus seuraavaan kohtaukseen, ja kerta toisensa jälkeen kaikki onkin taas hyvin. Välitilan näyttämättä jättämisen johdosta tunsin itseni huijatuksi. Loppukohtauksessa kaikki palaset vaikuttaisivat loksahtaneet epäaidosti kohdilleen, ihan kuin itsestään, eikä lopun utopistinen sanoma vaikuttaisi olevan muuta kuin vaan että polyamoria on ihanaa. Kriittinen näkökulma polyamoriaan pelkistetään Juulian ahdasmielisen äitiin, jonka olkinukkehahmo edustaa tässä kaikkia "vääriä" kriittisiä näkökulmia polyamoriaan. Kritiikinkään osalta millekään analyyttisemmälle ei jää sijaa, huolimatta käsikirjoittajan keinotekoisesta tavasta inhimillistää äitiä maininnalla tämän omasta syrjähypystä. Milonoffin esittämä Matias olisi puolestani yhtä hyvin voinut olla työtön, sillä hän toimii (klisee!) pappina, elokuvaa Patton lainaten, siksi koska hänet määrätään tekemään työnsä, ei siksi koska hän rakastaa sitä.