Toiveissa lapsi yksinäiselle naiselle

Olin tikuttanut, että mulla oli nyt ovulaatio. Kun astuin ulos asunnosta, kävelin pitkin katuja mielessäni sekava sekoitus tunteita ja ajatuksia. Olin antanut kahden miehen ottaa minusta sen, mitä he halusivat. Tunteet sisälläni olivat ristiriitaiset; yhtäältä tunsin petetyn itsetunnon, toisaalta kaihoin sitä kiellettyjen hetkien adrenaliinia.

Kaveruksia he olivat, molemmat, ja minä olin ollut se nainen, joka ei sanonut ei. Viikot olivat vierineet sellaisen hurmoksen huumassa, joka oli saanut minut unohtamaan itseni. Mutta mitä nyt, kun ilta oli ohitse?

En enää edes syö pillereitä, mitä tahansa niillä tavoitelinkaan. Vaikka niin miehille sanoinkin. Olin menettänyt uskoni niihin, koko turhanpäiväiseen pyrkyryyteen. En halunnut olla yksin, se oli totta, mutta en myöskään halunnut enää antaa muille valtaa yli rajani. Olin pompotellut itseäni edestakaisin kuin palloa, ja nyt oli aika löytää tasapaino.

Vauva, ajatus kangasteli mielessäni kuin hehkuva tähti. Olin aina toivonut omaa perhettä, pientä ihmelasta, jonka kanssa voisin jakaa elämäni ilot ja surut. Mutta oliko tämä todella oikea tapa toteuttaa unelmani? Olinko ollut liian hätäinen etsiessäni sen täyttymystä kahden miehen väliltä?

Tartuin vatsani päältä toivoen, että jokin siellä olisi jo nyt alkamassa kasvaa. En voinut tietää, olinko tullut raskaaksi ja oliko se edes mahdollista tällaisissa olosuhteissa. Mutta huomasin jotain uutta itsessäni, päättäväisyyttä selviytyä ja tehdä tästä kaikesta jotain parempaa. Miehet halusivat ottaa uudestaan.