Lue keskustelun säännöt.
Hoitoalan kokenut työntekijä: oletko joutunut kiinnipitoon? Tottuuko siihen?
10.09.2023 |
Olen aika hiljattain valmistunut ja olen töissä psykiatrisessa sairaalassa. Tänään meille tuli tilanne, että yksi tyttö alkoi riehumaan eikä sitä saanut rauhoitettua puheella, vaan täytyi ottaa kiinnipitoon. En ole ikinä joutunut tosipaikassa tällaiseen, harjoiteltu toki on. Työharjoitteluissa nuo tilanteet hoiti aina vakihenkilökunta, eikä opiskelijan tarvinnut niihin mennä. Nyt kuitenkin on toisin kun en ole opiskelija.
Huomasin, että tilanteen jälkeen minulle tuli jotenkin outo olo ja esim. käteni tärisivät todella paljon. Toivon ettei kukaan sitä huomannut. Päätäkin särki. Kotona asia pyörii mielessä ja se riuhtominen ja päin naamaa huutaminen tuntui kyllä aivan uskomattoman erilaiselta mihin olen ikinä joutunut. Minä en ole koskaan ollut väkivaltaisessa tilanteessa.
Kertokaa kokeneet, tottuuko näihin vai onko nämä aina yhtä raskaita?
Kommentit (14)
Piti vielä sanoa, että tuo reaktio on ihan normaali, joten ei kannata ajatella, ettei voisi asiasta työkavereille puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lähihoitaja vanhuspuolella. Itse en ole tuollaisessa tilanteessa ollut, mutta väkivalta asiakkaiden taholta alkoi tuntua jossain vaiheessa todella pahalta. Tämän ja muutaman muun syyn takia olen nyt sairaslomalla.
Kuvailemasi tilanne kuulostaa todella raskaalta, ja olisi tärkeää päästä purkamaan se työkavereiden kanssa jotenkin. Kannattaa kuunnella omia tuntemuksia ja seurailla omaa jaksamista muutenkin.
Tottuu kyllä, ainakin ns. normaaleihin kiinnipitoihin. Alussahan ne tuntuu todella voimakkaasti, varsinkin jos mitään kokemusta ei ole. Myöhemmin ei enää tunnu niinkään, ellei sitten ole tapahtunut ennen sitä jotakin ikävää tai esim vahingoitu siinä rytäkässä. Työkaverilta on vedetty etuhampaat sisälle, minua on potkaistu päähän ja yhdeltä murtui vissiin lonkka tai joku. Se jäikin sitten pitkälle saikulle eikä palannut takaisin. Mutta muuten aika hyvin selvitty 25 vuotta.
Jos taas näihin ei ala tottumaan, niin sitten pois psykiatriselta ihan oman jaksamisen takia ja jonnekin muualle.
Onnea matkaan!
Vierailija kirjoitti:
Piti vielä sanoa, että tuo reaktio on ihan normaali, joten ei kannata ajatella, ettei voisi asiasta työkavereille puhua.
Käsien tärinä on ihan luonnollinen reaktio, koska kroppa pumppaa adrenaliinia. Sekin vähenee kun mieli oppii käsittelemään kulloistakin tilannetta ja kokemus antaa varmuutta. Putkinäkö sun muut kuuluu samaan asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen lähihoitaja vanhuspuolella. Itse en ole tuollaisessa tilanteessa ollut, mutta väkivalta asiakkaiden taholta alkoi tuntua jossain vaiheessa todella pahalta. Tämän ja muutaman muun syyn takia olen nyt sairaslomalla.
Kuvailemasi tilanne kuulostaa todella raskaalta, ja olisi tärkeää päästä purkamaan se työkavereiden kanssa jotenkin. Kannattaa kuunnella omia tuntemuksia ja seurailla omaa jaksamista muutenkin.
Minusta tuntuu että tätä ei sen kummemmin käsitellä. Kiinnipidossa olleiden nimet otettiin ylös ja kirjoitettiin tarvittavat raportit. Muuten sitten alettiin tekemään seuraavia hommia. Ei kukaan puhunut asiasta sen jälkeen juuri mitään ja osa tyypeistä oli vielä eri osastolta jotka tulivat avuksi. Ei niitä näe kuin pukukopilla joskus. En tiedä kehtaanko puhua asiasta, jos kukaan muukaan ei siitä puhu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi varmaan miettiä mitä puhuu niille asiakkaille jos ihan kiinni käyvät! Jospa aloittaisit sieltä ennaltaehkäisystä! Miten tytölle tehtiin tuon jälkeen??
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä mitä puhuu niille asiakkaille jos ihan kiinni käyvät! Jospa aloittaisit sieltä ennaltaehkäisystä! Miten tytölle tehtiin tuon jälkeen??
En nyt voi avata tilannetta sen enemmän, mutta kaikki mahdollinen tehtiin ja yritettiin että tilanne olisi rauhoittunut. Se ei nyt onnistunut puheen avulla, vaan tarvittiin kiinnipito. Tyttö rauhoittui kyllä sitten siitä ja hänen kanssaan asia on purettu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni on ap:lta tervettä, että reaktio tulee. Fyysinen rajoittaminen kiinnipitotilanteena on poikkeustilanne, jollaiseen joskus joudutaan. Vaikka se työhön kuuluukin, on hyvä säilyttää se ymmärrys, että kyseessä on harkittu pakkotoimi, jota ei voi pitää syvimmältään normaalina ihmisten kesken.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan miettiä mitä puhuu niille asiakkaille jos ihan kiinni käyvät! Jospa aloittaisit sieltä ennaltaehkäisystä! Miten tytölle tehtiin tuon jälkeen??
No miksi nyt ihmiset riehuu?? Psykoosi tms tai ihan vain vittuillessaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun aloitin itse joskus aikoja sitten psykiatrisella, jouduin heti ekassa vuorossa painimaan yhden todella isokokoisen miehen kanssa. Hänet piti laittaa lepositeisiin eikä se sinne suosiolla mennyt. Muistaakseni siinä oli 5 mieshoitajaa yhteensä. Olen siis mieshoitaja itsekin.
Aloittajan tunteet on ihan tuttuja muistoja. Siihen aikaan noista ei puheltu, se oli viime vuosituhatta. Silloin oli vielä sellaisia vanhoja mielisairaanhoitajia, jotka oli nähneet yhtä ja toista, eikä ne oikein perustaneet tilanteen purkamisesta jälkikäteen. Pitivät sitä ehkä alalle sopimattomuuden merkkinäkin jos liikoja halusi asiasta jauhaa.
En ole psykiatrisella ollut vuosiin, mutta käsittääkseni perehdytystä on parannettu nykypäivänä runsaasti.
Pätkän osastolla jos töissä on, niin kyllä niihin tottuu. Ainahan ne potilaan itsensä takia harmittaa mutta kun tiedostaa miksi niitä tehdään ja että siihen mennään vain jos muu ei auta, niin ajan kanssa tottuu. Ajan kanssa sen vasta huomaa sopiiko osastotyöhön ja onko psykan työ sellaista jota pidemmän päälle jaksaa - itse en jaksanut ja nyt jo vuosia muualla töissä :) Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä varmaankin oli tilanteen jälkeen jälkipuinti, ainakin oman työporukan kesken?
Kyllä tuo aika normaali tilanne on etenkin tietyissä psykiatrisissa paikoissa ja normaali reaktio kokemattomalle, miksei muillekin. Kyllähän tuollaisessa tilanteessa adrenaalinit lähtevät liikkeelle, joten ei ole ihme jos jälkikäteen vapisuttaa.
Sanoisin, että keskiverto ihmiseen säännölliset, vaativat kiinnipidot kyllä ajan mittaan jättävät jälkensä. Mitä herkempi ihminen on kyseessä, sitä enemmän nämä tilanteet todennäköisesti vaikuttavat häneen. Jokainen joutuu puntaroimaan omalta osaltaan uskooko oman psyykensä ylipäätään kestävän tällaista työnkuvaa ja kuinka pitkään.
Rajoitetaanhan kiinnipidossa, eristämisessä yms aina ihmisen vapautta ja itsemääräämisoikeutta, ne voivat olla potilaille äärimmäisen traumaattisia tilanteita ja kokemuksia. Esimerkin omaisesti voi todeta, ettei normaalista ihmisestä tunnu hyvältä väkisin fyysisesti rajoittaa kauhuissaan kiljuvaa, traumaattisen hyväksikäyttö historian omaavaa henkilöä, vaikka se tehtäisiinkin hänen henkensä turvaamiseksi.
Vaikka tällaisissa tilanteissa toimitaan pääsääntöisesti aina potilaan parhaaksi, hänen tai muiden turvallisuuden varmistamiseksi, voidaan kiinnipitojen yms tarpeellisuudesta ja toimien oikein mitoituksesta olla tapauskohtaisesti eriävääkin mieltä hoitajien kesken.
Maahanviennit ja kiinnipidot eivät aina voi toteutua täysin oppikirjojen sääntöjen mukaisesti eli loukkaantumisia voi sattua niin potilaille kuin henkilökunnallekin. Jos kiinnipidoissa sattuu tapahtumaan ylimitoitettua voimankäyttöä, ne saattavat jäädä vaivaamaan pitkäksikin aikaa.
Hoitajatkin ovat vain ihmisiä, eikä moni tiedä miten tällaisissa tilanteissa tulee toimimaan ennen kuin sellaisiin paikkoihin ensimmäisiä kertoja aktiivisena osallistujana joutuu. Jäätyykö kokonaan vai ylireagoiko tarpeettomasti, vai osaako toimia kohtuullisesti, ammatillisesti ja ohjeiden mukaisesti.
Tämä on hankala asia kokonaisuudessaan, sillä hoitajat eivät ensisijaisesti ole mitään teräshermoisia voimankäytön ammattilaisia, vaan hoitajia eli empaattisia ja ihmisrakkaita ihmisten auttajia, tai näin asian mielestäni tulisi olla.
Tätä aihetta on itse kunkin hyvä pohtia jo etukäteen, jos harkitsee hakeutumista töihin tiettyihin, lähinnä psykiatrisiin paikkoihin. Haluaako että oma työ saattaa sisältää tällaisiakin asioita, jopa omaan terveyteenkin kohdistuvia riskejä. Osaako toimia oikein uhkaavissa väkivalta tilanteissa, haluaako olla rajoittamassa muita. Sellainen voi tarkemmin ajattelematta kuulostaa jännittävältä etenkin ehkä miehistä ja voihan se sitä aikansa kenties ollakin, mutta niin kuin totesin, kyllä se taitaa ajan mittaan jättää useimpiin jonkinlaiset psyykkiset arvet.
Vierailija kirjoitti:
Teillä varmaankin oli tilanteen jälkeen jälkipuinti, ainakin oman työporukan kesken?
Kyllä tuo aika normaali tilanne on etenkin tietyissä psykiatrisissa paikoissa ja normaali reaktio kokemattomalle, miksei muillekin. Kyllähän tuollaisessa tilanteessa adrenaalinit lähtevät liikkeelle, joten ei ole ihme jos jälkikäteen vapisuttaa.
Sanoisin, että keskiverto ihmiseen säännölliset, vaativat kiinnipidot kyllä ajan mittaan jättävät jälkensä. Mitä herkempi ihminen on kyseessä, sitä enemmän nämä tilanteet todennäköisesti vaikuttavat häneen. Jokainen joutuu puntaroimaan omalta osaltaan uskooko oman psyykensä ylipäätään kestävän tällaista työnkuvaa ja kuinka pitkään.
Rajoitetaanhan kiinnipidossa, eristämisessä yms aina ihmisen vapautta ja itsemääräämisoikeutta, ne voivat olla potilaille äärimmäisen traumaattisia tilanteita ja kokemuksia. Esimerkin omaisesti voi todeta, ettei normaalista ihmisestä tunnu hyvältä väkisin fyysisesti rajoittaa kauhuissaan kiljuvaa, traumaattisen hyväksikäyttö historian omaavaa henkilöä, vaikka se tehtäisiinkin hänen henkensä turvaamiseksi.
Vaikka tällaisissa tilanteissa toimitaan pääsääntöisesti aina potilaan parhaaksi, hänen tai muiden turvallisuuden varmistamiseksi, voidaan kiinnipitojen yms tarpeellisuudesta ja toimien oikein mitoituksesta olla tapauskohtaisesti eriävääkin mieltä hoitajien kesken.
Maahanviennit ja kiinnipidot eivät aina voi toteutua täysin oppikirjojen sääntöjen mukaisesti eli loukkaantumisia voi sattua niin potilaille kuin henkilökunnallekin. Jos kiinnipidoissa sattuu tapahtumaan ylimitoitettua voimankäyttöä, ne saattavat jäädä vaivaamaan pitkäksikin aikaa.
Hoitajatkin ovat vain ihmisiä, eikä moni tiedä miten tällaisissa tilanteissa tulee toimimaan ennen kuin sellaisiin paikkoihin ensimmäisiä kertoja aktiivisena osallistujana joutuu. Jäätyykö kokonaan vai ylireagoiko tarpeettomasti, vai osaako toimia kohtuullisesti, ammatillisesti ja ohjeiden mukaisesti.
Tämä on hankala asia kokonaisuudessaan, sillä hoitajat eivät ensisijaisesti ole mitään teräshermoisia voimankäytön ammattilaisia, vaan hoitajia eli empaattisia ja ihmisrakkaita ihmisten auttajia, tai näin asian mielestäni tulisi olla.
Tätä aihetta on itse kunkin hyvä pohtia jo etukäteen, jos harkitsee hakeutumista töihin tiettyihin, lähinnä psykiatrisiin paikkoihin. Haluaako että oma työ saattaa sisältää tällaisiakin asioita, jopa omaan terveyteenkin kohdistuvia riskejä. Osaako toimia oikein uhkaavissa väkivalta tilanteissa, haluaako olla rajoittamassa muita. Sellainen voi tarkemmin ajattelematta kuulostaa jännittävältä etenkin ehkä miehistä ja voihan se sitä aikansa kenties ollakin, mutta niin kuin totesin, kyllä se taitaa ajan mittaan jättää useimpiin jonkinlaiset psyykkiset arvet.
Erittäin hyvä viesti!
Tottuu niihin, mutta juttelisin asiasta työkavereiden kanssa. Hyvässä työyhteisössä näin voi tehdä ja aina ne tilanteet kuitenkin on erilaisia, jonka vuoksi erilaisia reaktioita voi tulla. Siksi purku työkavereiden kanssa on tärkeää.