Mitä tarkoittaa M1 lähete?

Aivan typerää toimintaa.

Tullaan ihmisten kotiin kyttien ja lääkäreiden kanssa, eikä avohoitopotilaalla ole välttämättä aina edes mitään tietoa miksi. Omainen saattaa vittuilessaan huudella selän takana terapeutilla ja ylireagoida asiat vaikka pelkän riidan perusteella. Saa siinä itse ihmetellä kun kotiin lappaa seuraavana päivänä poliisit.



Suomi on täysin paska maa ja psykiatria on kusipäitä täynnä.



Suosittelen jokaista lukijaa välttämään avohoitoa jos mitenkään vaan ilman sitä tulee toimeen.

Lukekaa ihmisten kokemuksia kuinka pienestä voi M1 lähetteellä saada suht terveet yhteiskuntakelposet ihmiset kokemaan trauman omassa kotonaan.



Ja todella noloa kun paskalakit ja lekurit tarkistaa taskut omassa pihassa.



Äidilleni en ikinä anna anteeksi kun hän pelkän puhelinriidan perusteella itsekin minulle uhoten pani kaikki diagnoosini piikkiin ja sain kokea turhan käynnin lääkärin luona, Ihmisarvoni sai kolhun ja vapauttani riistettiin.

Sitten todettiin että rauhallista miestä arvioitiin turhaan. Kylläpä vitutti ja välit meni äitiini!



Se on sillä lailla tässä paskamaassa nää asiat että diagnoosit ei pidä kaikilla edes paikkaansa, asioita suurennellaan, omaiset leimaa helposti kaiken käytöksen sairauden piikkiin. ei saisi sanoa mitään mistään omia mielipiteitä.. on todella vaikeaa elää hullun papereilla!



Potilas ei itse tiedä mitä hänestä kirjoitetaan edes.



T: Pettynyt.

Minä jännitin koulussa ja minulla oli paniikkia.

Vanhempani halusivat minun menevän hakemaan apua ongelmiini ja suostuin menemään. Olin tuolloin 16-17 vuotias jätkä.

En tiennytkään mihin soppaan pistin pääni. Podin tuolloin neuroottisia oireita, oli pakko-oireita ja jännitystä, mutta koskaan ei minkäänlaisia psykoottisia harhoja.

Paperit kuitenkin tulivat ja olisiko pitänyt ennen vastaanottoa kuitenkin pitää turpansa harkitummin kiinni?





Ei voi välttämättä 16 vuotias avohoitoon hakeutunut nuori tajuta näitä asioita mihin nokkansa pistää. Omalla kohdallani oli kyseessä joku vähän dorka aloittelija-psykologi, jolle kerroin tuntemuksiani tuohon aikaan.. tästä aikaa jo melkein 20 vuotta.

Kaiken muija kirjoitti paperille ja itse ei suutaan paljon auki saanut, mitä nyt hymähteli ja istui hiljaa paikoillaan. Silloinkin jo ihmettelin kun tunti piti istua paikoillaan ja tämä muija ei keksinyt mitään puheenaihetta. Itse piti miettiä mitä pitäisi sanoa :) Naurettavaa.



Huomasin myöhemmin että ei olis pitänyt kuvailla omia asioitani liian värikkäästi... esim. "kuulen musiikkia päässäni" toi minulle skitsofrenia diagnoosin. Todellisuudessa tarkoitin, että AJATTELEN jotain laulua päässäni johon me kaikki pystymme! Ei olisi Beethoveniakaan koskaan kukaan kuullut, jos hän ei olis kuullut "musiikkia päässään" :)



Ei voi kun ihmetellä mikä vittu saa muka ammattilaiset istumaan sinne ja pistämään lääkärin juttusille joka sitten sanoo nuorelle jätkälle että "peratsinia suu täyteen 8mg".



Ja kyllä tuli peratsinit syötyä :)

Meni ehkä semmoiset 2-3 vuotta vaihtelevassa lääkesumussa kaikkine mahdollisine vittumaisine sivuoireineen mitä noista nyt saakaan.

Ja sivuoireethan pantiin tottakai... taudin piikkiin :)

No mitäs minä typerä ihminen, pieni poika siihen sitten sanomaan? Onneksi tajusin epäillä asiaa ja kun olin jo sanoinkuvaamattoman sumussa lääkkeistä niin hakeuduin sairaalahoitoon pariksi kuukaudeksi. Siellä lopetin lääkkeen testatakseni loppuivatko nämä sumumaiset olotilat ja kyllähän ne loppui!



Elämä on siitä asti ilman sumuista lääkezombi-oloa kuljettu jo vuodesta -95 !



Mutta ikävä kyllä leima on leima perseessä ja ei lähde varmaan ikinä pois.

Omaisten vaihteleva kuittailu minulle jäi sitten pysyväksi. Kun äidillä oli huono päivä niin ärähdinpä vähäsen ja se ärähdys meni tietysti sairauden piikkiin.



Harrastinpa vaikka punttisalia, kirjoittamista mitä nyt ihminen vapaa-aikanaan tekeekään niin taas jatkuu äidin solvaaminen.... " tuo ei ole tervettä ". :)



En saanut siis tehdä mitään, sanoa mitään.... niin aina sain kuittailua tähän päivään asti.



Tottakai se nuorta miestä vituttaa kun pidetään hullun kirjoissa ja sitä yrittää itse elää ja olla kuten muutkin, mutta kun itse menin pilaamaan lässyttämällä mitään harkitsematta tohtoreille niin äkkiä sitä myrkkyjä syötiin ja tässä ollaan :)



Leiman kun saa perseeseen, niin pitäisi melkein pitää turpansa kiinni ja kunpa olis arvannut että noiden vuosien jälkeen se johtaa yhden pienen riidan jälkeen soittoon poliklinikalle ja sitten ollaankin pakkohoitoarvioinnissa!



Äitini sanoi sen jälkeen minulle " se oli väärinkäsitys ".



Eli kun omainen sanoo jotain terapeutille, niin he huolestuvat ja tiivistävät asian että olisi jokin hätä. Mitään hätää ei todellisuudessa ollut, mutta tällä hetkellä olen pettynyt ja ahdistaa tulevaisuus.



Olen nyt vuosia käynyt terapeutin juttusilla lähinnä toivottelemassa hyvää päivää. Sama jos olisin ollut työelämässä.

Yhtään lääkettä en ole popsinut sen kokemani lääkehelvetin jälkeen.

Mutta diagnoosi kun iskettiin niin tukeahan siitä maksetaan ja sillä sitten elellään kun ei minula mikään pakko ollut paskaduuniakaan mennä hakemaan.



Tuli opiskeltua ja sain ammatin. Sain ajokortin koska minulla ei ikinä ole ollut itsemurha-ajatuksia. Olen aina pyrkinyt olemaan pirteä eläjä ja suurin traumani kaiken jälkeen olivat lääkkeiden sivuvaikutukset. Aivot menivät sumuun, lääkkeet kävi yksinkertaisesti päähän, aiheuttivat motoriikassa häiriöitä ja kyllä niiden toiminnan huomasi jokapäiväisessä elämässä.

Tästä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka.



Nykyinen terapeuttini on mukava tyyppi, mutta en voi enää jatkaa hänen kanssa, on aika panna pillit pussiin.



Mielestäni olen oikeasti ollut paniikkihäiriöinen varsinkin nuorempana. En koskaan ollut psykoottinen. Minulla oli neuroottisia oireita mutta ne hävisivät ajan kanssa. En olisi periaatteessa tarvinnut näiden vuosien aikana enää hoitoa ollenkaan.



Ja ikävä todeta, mutta paniikkihäiriöön ei saa sen kummempia lääkkeitä. Ne ovat samoja mitä syötetään skitsofreniaa sairastaville.



Maassamme on varmasti muitakin väärin diagnosoituja ihmisiä. Olen itse varma, että kuulun näiden joukkoon. Olin hölmö etten hakeutunut eroon hoitosuhteesta jo vuosia takaperin.

Enkä ole elämässäni saanut mitään aikaankaan, mutta terveenä kaverina totean, että elämän tärkeimmät asiat eivät välttämättä tarvi perustua työntekoon. Se mikä saa minut nousemaan sängystä joka päivä ylös on vaimoni, harrastukset ja elämä mitä elän. Minulla on aina syy herätä.



Jopa lääkehuurussa olin aamuisin pirteä kaveri. Poljin aamutuimassa harrastuksiin ja illat kärsin lääkkeiden sivuoireista.

En tehnyt kellekään pahaa. Olin itsekin varma että kaikki on psykoosia, mutta eipä vaan ollutkaan.



On aika laittaa pillit pussiin.

Minä jännitin koulussa ja minulla oli paniikkia.

Vanhempani halusivat minun menevän hakemaan apua ongelmiini ja suostuin menemään. Olin tuolloin 16-17 vuotias jätkä.

En tiennytkään mihin soppaan pistin pääni. Podin tuolloin neuroottisia oireita, oli pakko-oireita ja jännitystä, mutta koskaan ei minkäänlaisia psykoottisia harhoja.

Paperit kuitenkin tulivat ja olisiko pitänyt ennen vastaanottoa kuitenkin pitää turpansa harkitummin kiinni?

Ei voi välttämättä 16 vuotias avohoitoon hakeutunut nuori tajuta näitä asioita mihin nokkansa pistää. Omalla kohdallani oli kyseessä joku vähän dorka aloittelija-psykologi, jolle kerroin tuntemuksiani tuohon aikaan.. tästä aikaa jo melkein 20 vuotta.

Kaiken muija kirjoitti paperille ja itse ei suutaan paljon auki saanut, mitä nyt hymähteli ja istui hiljaa paikoillaan. Silloinkin jo ihmettelin kun tunti piti istua paikoillaan ja tämä muija ei keksinyt mitään puheenaihetta. Itse piti miettiä mitä pitäisi sanoa :) Naurettavaa.

Huomasin myöhemmin että ei olis pitänyt kuvailla omia asioitani liian värikkäästi... esim. "kuulen musiikkia päässäni" toi minulle skitsofrenia diagnoosin. Todellisuudessa tarkoitin, että AJATTELEN jotain laulua päässäni johon me kaikki pystymme! Ei olisi Beethoveniakaan koskaan kukaan kuullut, jos hän ei olis kuullut "musiikkia päässään" :)

Ei voi kun ihmetellä mikä vittu saa muka ammattilaiset istumaan sinne ja pistämään lääkärin juttusille joka sitten sanoo nuorelle jätkälle että "peratsinia suu täyteen 8mg".

Ja kyllä tuli peratsinit syötyä :)

Meni ehkä semmoiset 2-3 vuotta vaihtelevassa lääkesumussa kaikkine mahdollisine vittumaisine sivuoireineen mitä noista nyt saakaan.

Ja sivuoireethan pantiin tottakai... taudin piikkiin :)

No mitäs minä typerä ihminen, pieni poika siihen sitten sanomaan? Onneksi tajusin epäillä asiaa ja kun olin jo sanoinkuvaamattoman sumussa lääkkeistä niin hakeuduin sairaalahoitoon pariksi kuukaudeksi. Siellä lopetin lääkkeen testatakseni loppuivatko nämä sumumaiset olotilat ja kyllähän ne loppui!

Elämä on siitä asti ilman sumuista lääkezombi-oloa kuljettu jo vuodesta -95 !

Mutta ikävä kyllä leima on leima perseessä ja ei lähde varmaan ikinä pois.

Omaisten vaihteleva kuittailu minulle jäi sitten pysyväksi. Kun äidillä oli huono päivä niin ärähdinpä vähäsen ja se ärähdys meni tietysti sairauden piikkiin.

Harrastinpa vaikka punttisalia, kirjoittamista mitä nyt ihminen vapaa-aikanaan tekeekään niin taas jatkuu äidin solvaaminen.... " tuo ei ole tervettä ". :)

En saanut siis tehdä mitään, sanoa mitään.... niin aina sain kuittailua tähän päivään asti.

Tottakai se nuorta miestä vituttaa kun pidetään hullun kirjoissa ja sitä yrittää itse elää ja olla kuten muutkin, mutta kun itse menin pilaamaan lässyttämällä mitään harkitsematta tohtoreille niin äkkiä sitä myrkkyjä syötiin ja tässä ollaan :)

Leiman kun saa perseeseen, niin pitäisi melkein pitää turpansa kiinni ja kunpa olis arvannut että noiden vuosien jälkeen se johtaa yhden pienen riidan jälkeen soittoon poliklinikalle ja sitten ollaankin pakkohoitoarvioinnissa!

Äitini sanoi sen jälkeen minulle " se oli väärinkäsitys ".

Eli kun omainen sanoo jotain terapeutille, niin he huolestuvat ja tiivistävät asian että olisi jokin hätä. Mitään hätää ei todellisuudessa ollut, mutta tällä hetkellä olen pettynyt ja ahdistaa tulevaisuus.

Olen nyt vuosia käynyt terapeutin juttusilla lähinnä toivottelemassa hyvää päivää. Sama jos olisin ollut työelämässä.

Yhtään lääkettä en ole popsinut sen kokemani lääkehelvetin jälkeen.

Mutta diagnoosi kun iskettiin niin tukeahan siitä maksetaan ja sillä sitten elellään kun ei minula mikään pakko ollut paskaduuniakaan mennä hakemaan.

Tuli opiskeltua ja sain ammatin. Sain ajokortin koska minulla ei ikinä ole ollut itsemurha-ajatuksia. Olen aina pyrkinyt olemaan pirteä eläjä ja suurin traumani kaiken jälkeen olivat lääkkeiden sivuvaikutukset. Aivot menivät sumuun, lääkkeet kävi yksinkertaisesti päähän, aiheuttivat motoriikassa häiriöitä ja kyllä niiden toiminnan huomasi jokapäiväisessä elämässä.

Tästä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka.

Nykyinen terapeuttini on mukava tyyppi, mutta en voi enää jatkaa hänen kanssa, on aika panna pillit pussiin.

Mielestäni olen oikeasti ollut paniikkihäiriöinen varsinkin nuorempana. En koskaan ollut psykoottinen. Minulla oli neuroottisia oireita mutta ne hävisivät ajan kanssa. En olisi periaatteessa tarvinnut näiden vuosien aikana enää hoitoa ollenkaan.

Ja ikävä todeta, mutta paniikkihäiriöön ei saa sen kummempia lääkkeitä. Ne ovat samoja mitä syötetään skitsofreniaa sairastaville.

Maassamme on varmasti muitakin väärin diagnosoituja ihmisiä. Olen itse varma, että kuulun näiden joukkoon. Olin hölmö etten hakeutunut eroon hoitosuhteesta jo vuosia takaperin.

Enkä ole elämässäni saanut mitään aikaankaan, mutta terveenä kaverina totean, että elämän tärkeimmät asiat eivät välttämättä tarvi perustua työntekoon. Se mikä saa minut nousemaan sängystä joka päivä ylös on vaimoni, harrastukset ja elämä mitä elän. Minulla on aina syy herätä.

Jopa lääkehuurussa olin aamuisin pirteä kaveri. Poljin aamutuimassa harrastuksiin ja illat kärsin lääkkeiden sivuoireista.

En tehnyt kellekään pahaa. Olin itsekin varma että kaikki on psykoosia, mutta eipä vaan ollutkaan.

On aika laittaa pillit pussiin.

tarinasi on surullinen eikä todellakaan ainoa laatuaan kuulemani. Itse hain apua paniikkioireisiin ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Ehkä nykyään lääkityksistä on tullut enemmän rutiinia eikä apua hakevaa leimata mielisaitaaksi niin helposti.

on niin mieltäpahoittava ja niin todellista totta.



Itse olin kiltti hiljainen pärjääjätyttö jolla oli todellisuudessa kotona perhehelvetti ja koulussa kiusaajahelvetti.



Siinä sitten mieli väsähti lopulta joskus yläasteikäisenä eikä ollut ketään ottamassa koppia. Kerran kippasin suuhun pillereitä ja tulin kotiin puhuen sekavia ja itkien. Isäni reaktio tähän oli kyydittää minut lääkäriin joka saisi dumpata minut jonkun mt-ammattilaisen puheille lähetteellä. Lääkäri ryssi jotenkin eikä lähete mennyt koskaan perille. Joskus vuoden päästä kun alkoi taas olla paniikkia ihmisten ilmoilla kävin terkkarilta utelemassa lähetteen perään. Hän näki sellaisen menneen tietokoneella, mutta sitä ei oltu otettu vastaan. Pyysin lähettämään uudestaan muttei se kuulemma käynyt päinsä kun olin seuraavan vuoden kesänä menossa kielikurssille. "Hoitosuhde katkeaa niin ikävästi."



Siinä sitten pää nykien sinnittelin sen kevään ja vielä kielikurssinkin yli. Koulussa taas kävin eri terkkarilta kyselemässä lähetteeni perään, nyt siis jo kaksi vuotta lääkärissäkäynnistäni. Hän ihmetteli että niinkin kauan olin joutunut odottamaan ja laittoi lähetteen eteenpäin.



Pääsin lopulta psykologin juttusille. Ensimmäisellä tapaamisella mukana oli myös psykiatri. He olivat sitä mieltä että minulle piti saada lääkitys heti, kuulemma pitkäaikainen masennus. Podin voimakasta lääkäripelkoa tuolloin ja lääkkeet olisivat olleet viimeinen vaihtoehto. Kysyin eikö muuta keinoa ole, johon reaktio oli viikottainen juttutuokio joista jokaisessa minulle tarjottiin masennuslääkkeitä.



Päätin katkaista koko ***** hoitosuhteen. Onneksi en syönyt niitä lääkkeitäkään, sillä minulle on sittemmin annettu diagnoosi jolle tyypillistä on masennuslääkkeiden kohdalla vakavat haittavaikutukset. Mutta diagnoosin kanssa eläminen on sama kuin jonkun tuomion. Itse kykenen olemaan ja toimimaan mielestäni, mutta muiden mielestä kaikki tekemiseni johtuvat sairaudesta. Eipähän pahemmin sukukaan pidä yhteyttä, meillä päin tunnustetaan vain valioyksilöt.



Täytyy olla tyytyväinen siihen että on toimintakykyinen ja ettei oikeastaan ole mitään menetettävää sitten kun olen valmis ponnistusvaiheeseen ja laittamaan oman puumerkkini tähän suureen vieraskirjaan.



Viestin 7 ja 8 kirjoittaja, vaikutat oikeasti sympaattiselta ja älykkäältä ihmiseltä. En ihmettele että viereltä löytyy vaimo. Ääretön määrä hyvää teille.

siskon mies sai tänään terveyskeskuksesta ko. lähetteen.Poliisit hakivat sieltä, lapsista tehtiin sossulle ilmoitus, sisko itkee kotona...miten voisin auttaa

M1 on lähete pakkohoitoon, hoidossa arvioidaan tahdon vastaisen hoidon jatko viiden päivän sisällä. Tue siskoasi ja siskosi lapsia kaikessa arjen asioissa.

(=pakkohoitoon) tehdään niin ensin on kyllä tarkkailuaika, josta täytetään M2-lomake.. ja sulkeva M3 lomake meinaa sitten sitä tahdonvastaista osastohoitoa mikäli siihen päädytään. Usein se on vapauttava eikä pakkohoidon kriteerit täyty. Eli M1:llä vasta pääsee sairaalaan arvioitavaksi.