Onko sinusta oikeus (jopa velvollisuus?) hajottaa perhe jos löytää elämänsä rakkauden

ainoa ratkaisu, jota osaa ajatella, on että joku mies tulee hakemaan hänet pois?!



Missä on oma kykysi parantaa oloasi? Tilannettasi? Miten helvetissä luulet jonkun toisen äijän sitä parantavan? Äijän, joka hyvin luultavasti ei pidä lapsistasi, koska eivät ole hänen? Ai, sehän vasta auvoa onkin:)



Tämä siis tukiverkottomalle.

lasten tultua ja rakastui työkaveriinsa:/



Töissä kun oli NIIN kivaa ja rauhallaista ja vaimo oli hyvä unohtaa kotiin...



Älkää siis syyllistäkö vain naisia! Kyllä niitä "unohtelijoita" löytyy miehistäkin!:(

jos alkaa muita haikailemaan, vaikka elää parisuhteessa.

Ennen kaikkea ensin tehdään KAIKKI sen nykyisen parisuhteen (ja perheen) eteen, ennen kuin lähdetään hakemaan uutta suhdetta. Ja siinä vaiheessa, jos huomataan, että oma parisuhde ei toimi, eikä ole onnellinen, EROTAAN. Eikä haeta heti sitä adonista.

Teidän mammojen kannattaisi muistaa että vanhempien parisuhde pitää perhettä kasassa. Kun tulee lapsia ei kannata unohtaa sitä miestä. Tai tulee joku toinen joka vie sen.

luulla ihastumista joksikin suureksi rakkauden tunteeksi. Ja tosiaan, älkää tehkö niitä lapsia muiden kuin ihmisen kanssa, jota todella rakastatte, niin ei tule tuollaisia ongelmia.



Ja arki tulee kaikkiin suhteisiin, ei sellaista suhdetta ole, missä ei joskus olisi tiukempia aikoja.

miksi pitää päästää asiat siihen pisteeseen, ettei enää pidä puolisostaan? Tai jopa vihaa tätä?

Mun mielestäni se menee tähän samaan kategoriaan: kun perhe on perustettu, se on yhteinen projekti, ja erittäin tärkeä osa sitä projektia on se, että vanhemmat tykkäävät toisistaan ja pitävät toisistaan huolta.

Ymmärrän toki, ettei kaikista siihen ole, ja surullisinta se on silloin, kun toinen yrittää ja toista ei voisi vähempää kiinnostaa. Halusin vain sanoa, että aikuisen ihmisen ei tarvitse antaa asioiden vain tapahtua ja tilanteiden vain ajautua millaisiksi tahansa, niihin voi kyllä itsekin vaikuttaa ja paljon.

että miksi pitää pukata perhe pystyyn sellaisen ihmisen kanssa, josta ei pidä ("vanhemmat eivät pidä toisistaan")? Jos kerran on perheelliseksi ruvennut, niin asiat pitää hoitaa sen mukaisesti.

ainoat hyväksyttävät syyt avioeroon ovat alkoholismi ja väkivalta. Mikään muu ei kelpaa. Sillä jos vanhemmat eivät esim. pidä toisistaan ei ole mitään merkitystä tällä palstalla.

mutta kun vuodet vierii ja ihmiset muuttuu niin sitä saattaa alkaa jopa vihaamaan sitä puoliskoaan.

ei ne sukulaisetkaan jaksa teidän kersoja jatkuvasti hoitaa, jos sinä olet sitä mieltä, että mitään et jaksa/suosstu/pysty tekemään vastapalvelukseksi.

Ja mun mielestä kertoo enemmän äidin älykkyydestä, jos ei kerro hoitajalle lapsen allergioista.

enempää hoitamaan. Näissäkin on paljon, mitä en etukäteen tajunnut. Me on asuttu lasten syntymän jälkeen 3 paikkakunnalla, joten verkostoja ei ole syntynyt. Edellinen paikka oli kaupunki, jossa otettiin sosiaalioppilaitoksen hoitaja 2 kertaa. He hoitivat lapsia kerrostalohuoneistossa max 10 neliöö. Mll_ltä otettiin kolme kertaa pariksi tunniksi hoitaja, joka kerta oli eri. Pitemmäksi aikaa ei voitu ottaa, koska mielestäni 1-3 vuotiasta lasta ei voi ventovieraalle heivata kovin usein ja pitkäksi aikaa. Enkä pystynyt nauttimaan vapaa ajasta. On ihan eri asia jättää lapsi mummolle tai kummille, kun ventovieraalle tytölle. Yksikin oli uskonut 2-vuotiaani puhetta, että hänellä on nälkä, ja käynyt ostamassa kaupasta (!) banaanin ja pillimehun. Allergioista ei ollut etukäteen kysynyt. Ja kertoo kyllä vähän älykkyydestäkin uskoa kaksivuotiasta.

jne. jne.

Ei olisi mikään ihme, jos jonkun körmyn mukaan lähden ja vielä pari lasta pykään. Otan ensin selville miehen suvun kiinteyden kuitenkin, vahingosta viisastuneena.

Koska vastauksena ei voi sanoa että saa rikkoa toisen perheen! Siihenhän ei pääse käsiksi ulkopuolinen, vaan se lähtee kaikki siitä KUMPPANISTA!



Omat vanhemmat on eronnut ja kyllä harmittaa että ajattelette noin ahtaasti heistä. Isä lähti toisen naisen mukaan. Eikä syy ole siinä naisessa, vaan isässäni!!



Mutta ei avioliitto tai lapsi/lapset voi olla koko elämän kestävä riipus kaulaa painamassa.



Joo, nurmi näyttää vihreemmältä aidan toisella puolella, mutta en usko että se oli helppo ratkasu isälleni lähteä kotoa ja jättää itkevät lapset kotiin. Talo myytiin ja koko perhe hujanhajan kaupungille vuokrakämppiin.



Vaikka jostain saattaa tuntua että "taas" joku erosi (kevyillä syillä) niin pahasti aliarvioi toisten tunteita. Luultavasti suhde ollut huonosti, vaikka olis ollu tukiverkkoa ja yhteistä yritystä.



MIehelleni olen takonut että jos joku päivä herää eikä halua jatkaa niin sanoo sen ääneen, koitetaan parantaa tilanne mutta erotaan sovussa jos ei enää rakasteta.



Palavaa rakkautta en odota enää 10 vuoden jälkeen, mutta kyllä tunteita pitää olla. Pysyvyyskin on vahva tunne! Eikä sitä ole ensihuumassa toiseen.

Mutta ei kenenkään pidä roikkua toisessa, väkisin.

Ainakin arvostan ITSEÄNI SIINÄ MISSÄ KUMPPANIA etten suostu olemaan miehen kanssa jota en rakasta. Ei sitä kukaan halua! Entä jos sun mies olisi kanssasi VAAN koska teillä on lapsi?

Esim. meillä kävi näin: olimme 6 vuotta olleet yhdessä ja kun tulin raskaaksi, muutimme yhteen. Synnytyksen aikoihin (vähän sitä ennen ja vähän jälkeen) oli monenmoista kriisiä, mm. läheinen kuoli, yksi sairastui ja oli riitoja suuntaan sekä toiseen. Tunsin jääväni tunteiden kanssa yksin, vaikka mies lasta ja kotia hoitikin ihan hyvin. Aina kun yritin keskustella, mies alkoi huokailla tai kiemurrella. Kerran sitten ärähdin että eikö hän osaa viittä minuuttia pysyä paikoillaan kun minä tahdon selvittää nämä asiat hänen kanssaan puhumalla, siitä tuli iso riita koska mies omien sanojensa mukaan halusi tukkia korvansa ikäviltä asioilta. Tämän miehen kanssa pystyi ennen puhumaan ihan mistä vaan, herättämään keskellä yötä jos oli paha olo jne. Yhtäkkiä tämä ei enää käynytkään; mies alkoi tiuskimaan minulle jos yöllä herätin itkuisena eikä tosiaankaan halunnut puhua mistään. Tunsin oloni todella yksinäiseksi ja petetyksi! Sydämeni särkyi.



Esikoinen on tänä päivänä reilun vuoden ja tässä vuodessa on ollut kestämistä. Ei tosin lapsen, vaan MIEHEN takia. Saan kinua jokaista huomionosoitusta, pyytää miljoona kertaa että tekisikö kotityönsä ja muuten vaan katsella miestä, joka on henkisesti taantunut lapseksi. Yksi päivä olin pahassa kuumeessa, meinasin oksentaa nälästä sänkyyni ja mitä teki mies? Kutsui tänne VIERAITA ja kokkasi VAIN HEILLE!!



Voisi siis sanoa että silmäni ovat avautuneet tämän lapsivuoden aikana. En luota enää mieheeni tippaakaan, olo on surullinen ja petetty, mutta en voi keskustella mistään hänen kanssaan- enkä enää edes tiedä että haluanko :(. Riitoja on melkein päivittäin typeristä asioista, välillä tuntuu että hän oikein yrittää ärsyttää minua?? Seksielämä on ok, ei kauhean aktiivista mutta se on olemassa ja haluamme toisiamme vielä. Olen tarkistanut miehen postit, puhelimen ym. ja todennut ettei hänellä ole salasuhdetta. Lapsen takia en aio perhettä hajottaa, mutta henkisesti olen suhteestamme poissaoleva. Käyn joka ilta lenkillä ja katselen ohi kulkevia miehiä puoliksi tosissani. Mitään suhdetta en tähän väliin oikeasti halua, mutta en tiedä kauanko voin vastustaa, jos joku lenkkipolun tyypeistä joskus osoittaa kiinnostusta.

rahaa ukkonsa johonkin teräpiaan ja silti vuosienkin päästä ruikuttaa ja haukkuu ukkoansa tällä palstalla, eikö teillä ole itsekunnioitusta ollenkaan???

samanlaiset fiilikset täällä sillä erolla että olemme olleet yhdessä vasta kaksi vuotta ja lapsi vajaa vuoden. on aika ajoin semmoinen olo että minä ja lapsi eletään omaa elämää ja mies omaansa.

perheitä kenen tahansa kanssa ettekä odota sellaista ihmistä kohdalle, jota oikeasti rakastatte? Haloo. Sitten ollaan hajottamassa lapsilta kotia ihan omaa typeryyttään ja itsekkyyttään.

Taas joku kaverin kaveri erosi ja lähti toisen matkaan.



ap

tuollaisen "elämän rakkauden suhteen". Minusta se on lähinnä omasta subjektiivisesta tarpeesta syntyvä illuusio. Ihminen voi elää hyvin tyydyttävää elämää ja rakastavaa parisuhdetta monen eri ihmisen kanssa, ei ole sitä "yhtä ainoaa oikeaa", jonka voi löytää kun oikein etsii.



Tietysti jos nykyinen perhe on yrityksistä huolimatta toimimaton ja onneton, mutta jos se siis on hyvin toimiva ja siinä on ihmisillä hyvä olla, niin sellaista ei pitäisi rakastumishuuman takia tuhota. Rakastumiset tulevat ja menevät, joten niitä jos lähtee metsästämään, saa aloittaa uuden perheen joka kolmas vuosi.

Perhe on projekti mihin molemmat ovat sitoutuneet ja ovat ikäänkuin velvoitettuja "sulkemaan silmänsä" ulkopuolisilta kiusauksilta.

ainoat hyväksyttävät syyt avioeroon ovat alkoholismi ja väkivalta. Mikään muu ei kelpaa. Sillä jos vanhemmat eivät esim. pidä toisistaan ei ole mitään merkitystä tällä palstalla.

että miksi pitää pukata perhe pystyyn sellaisen ihmisen kanssa, josta ei pidä ("vanhemmat eivät pidä toisistaan")? Jos kerran on perheelliseksi ruvennut, niin asiat pitää hoitaa sen mukaisesti.

ainoat hyväksyttävät syyt avioeroon ovat alkoholismi ja väkivalta. Mikään muu ei kelpaa. Sillä jos vanhemmat eivät esim. pidä toisistaan ei ole mitään merkitystä tällä palstalla.

mutta kun vuodet vierii ja ihmiset muuttuu niin sitä saattaa alkaa jopa vihaamaan sitä puoliskoaan.

että miksi pitää pukata perhe pystyyn sellaisen ihmisen kanssa, josta ei pidä ("vanhemmat eivät pidä toisistaan")? Jos kerran on perheelliseksi ruvennut, niin asiat pitää hoitaa sen mukaisesti.

ainoat hyväksyttävät syyt avioeroon ovat alkoholismi ja väkivalta. Mikään muu ei kelpaa. Sillä jos vanhemmat eivät esim. pidä toisistaan ei ole mitään merkitystä tällä palstalla.

Musta koko ajatus ainoasta ja oikeasta on harhaa. Kivoja ihmisiä ja potentiaalisia kumppaneita kohtaa läpi elämänsä. Tietyissä olosuhteissa ollaan jonkun tällaisen kanssa ehkä tiiviimmin yhteyksissä, ja kun kotona on tylsää/vaikeaa, ihminen alkaa herkästi ajattelemaan, että tässä Se nyt on! Ja voihan se olla, että uusi tuttavuus on tyydyttävämpi kumppani kuin aiempi, varsinkin jos on aiemman kanssa menty yhteen liian nuorina ja kokemattomina. Tai ehkä uusi kaveri onkin ihan yhtä hyvä (tai huonompi) kuin aiempi. Mistäs sen tietää.



Vanhemman on kuitenkin otettava huomioon, että perheessä ero ei ole kahden aikuisen välinen juttu, vaan se koskettaa lasten elämää hyvin vahvasti ja vuosikymmeniä eteenpäin. Ihan turha ajatella, että eron vaikutukset loppuisivat siihen, kun lapset ovat tietyn ikäisiä. Erityisesti jos ero on riitaisa, LAPSET joutuvat sitä puimaan pitkälle aikuisikään, kauan sen jälkeen, kun eronneet itse ovat jo jatkaneet elämäänsä. Lasten elämässä se vanhempien ero on ihan konkreettinen asia niin kauan, kun vanhemmat ovat elossa. (Kokemuksen rintaäänellä) SEN takia mä en suosittele, että erottaisiin ihan muuten vaan, kun on tylsää.

Tai sitten on pukannut perheen liaan nopsaan tuntematta kunnolla sitä toista osapuolta alunperinkään.

mutta kun vuodet vierii ja ihmiset muuttuu niin sitä saattaa alkaa jopa vihaamaan sitä puoliskoaan.