Olen epäileväinen, mitä hän oikein tekee? Kannustaa minua huonoihin suhteisiin, arvostelee, tunkeilee, tärkeilee.

Yritän yleensä niellä kaiken. Olen siihen oppinut. Valitettavasti. Nyt kuitenkin alkaa rajoja tulemaan ja kunnolla. Olen sisäisesti aika kypsä. Näen jo mielessäni, jos äiti sanoo yhdenkin arvostelevan kommentin ollessani hänen kanssaan, karjasen hänelle kovaa, että nyt riittää ja katoan/hän katoaa paikalta. Yksikin vielä, niin pato murtuu ja lujaa.

Joku minussa sanoo, ettei minun olisi pitänyt enää varhaisaikuisuuden jälkeen olla hänen kanssaan tekemisissä. Toinen puoli sanoo, että hän on vain ihminen, ei ymmärrä mitä tekee. Yrittää parhaansa kaikesta huolimatta.

Hän esimerkiksi minun ollessa teini on estänyt minua lähtemästä kotoani (niin, että tulee vartalolla eteen eikä päästä ovesta ulos), heitellyt tavaroila, etsinyt minua kavereilta (vainonnut), haukkunut usein vartaloani, erään miehen kanssa yhdessä minua sättivät, äiti otti tukasta kiinni ja ravisteli. Meni kännin piikkiin sekin.
Jouduin lähtemään alaikäisenä pois kotoa omasta halustani. He joivat ja mekastivat paljon ja minä kävin ihan sekaisin olevana nuorena naisena koulua.
Sekaisin tarkoitan sillä, että elämässä oli paljon haasteita. Oli miesystävä joka pahoinpiteli, petti ja haukkui. Tein abortin sekä käytti taloudellisesti hyväkseen. En minäkään mikä ihannelapsi kyllä ollut.
Join myös runsaasti mutta yritin pärjätä jotenkin.
Menetin heti luottotiedot kun täysi-ikäistyin.

Tuo kaikki on mennyttä, absurdia aikaa kaiken kaikkiaan. Paljon oli draamaa ja kaikenlaista sekavaa, inhottavaa, jopa hullua.
Onneksi pääsin pois. Aikuistun hieman muualla ja aloitin työt.

Vuosia jälkeenpäin meidän välit on ihan ok. Olemme aika läheisiä. Soittelemme ja näemme.
Hän edelleen juo kuten on aina juonut mutta on olevinaan aina huolissaan juuri minusta.
Hän osoitti huoltaan kun käytin alkoholia, lopetin sen, ei sanonut enää sanaakaan. Ei edes mitenkään osannut olla iloinen puolestani.
Välillä kertoo kaupassa nähneen tuon exäni. Oikein kertoo miten kiva oli nähdä ja että minun pitäisi tavata se ja mennä kahville, vaikka palata yhteen.
Tietää tasan tarkkaan kuinka huonosti hän minua kohteli ja millainen ihminen se oli. En olisi ansainnut sellaista mutta en tiennyt paremmastakaan.

Edelleen kommentoi kehoani "En halua loukata sinua, mutta olet kyllä lihonut aivan kamalasti. Oikein katselin sinua pitkään, voivoi. Älä nyt loukkaannu, ymmärrät kyllä mitä tarkoitan."
No tietenkin tiedän, että olen lihonut. Ei se mitään. Kyllä se harmittaa minuakin.
Kun nauran ihmisten ilmoilla, niin hyssyttelee "Onko pakko nauraa noin kovaa? Tuollain HÖHÖHöHÖÖ, kuulostat ihan joltain joulupukilta!"
Ja minä taas pienen hänen seurassaan. Kukaan ei ole koskaan negatiivisesti kommentoinut nauruani.

Näitä riittää, joka kerta jotain. Aina on jotain.
Minusta tuntuu, että olen ahtaalla hänen kanssaan. Kuin olisin epäonnistunut tai en ansaitsisi mitään.
Joskus palaa rankkaan nuoruuteen ja sitä voivottelee syyttävään sävyyn minua kohtaan.

No, ei ollut oikein vanhempia läsnä? Ei ainakaan sillä tavalla mitä olisin tarvinnut.
En oikein tiedä miten kohtaan tuon ihmisen.

Aina hän saa jotenkin minun päähäni sellaisen kiristävän tunteen ja yritän rauhoitella itseäni.
Äänikin madaltuu ja menee painuksiin aina kun hänen seurassaan olen.
Nyt on tulossa mökille mukaan, en tiedä haluanko.
Toisaalta ehkä siellä puhun asiat halki hänen kanssaan. Pakotan kuuntelemaan minua ja selvittämään nyt, että olen erillinen ihminen ja minullakin on tunteet sekä olen aivan yhtä kunnioitettava kuin kuka tahansa muukin.