Kun ei oikein koskaan kuulu mihinkään

Sellainen tunne, että ei oikein ikinä oo missään kunnolla mukana ja sisällä, vaan aina sellanen haikea ja ulkopuolinen tunne. Kuin pitäis olla jossain muualla. Muita?

Lapsena ehkä jossain leikeissä ennen kuin kuvioon tuli ihastumiset ja muut.

Lukiossa ulkopuolinen, eikä oikein mitään omaa ulkopuolistenkaan porukkaa. En täysin yksin kuitenkaan, onneksi.

Yliopistossa sama, ei ikinä missään bileissä oikein mukana.

Töissä oon ollut pidetty ja ihan mukanakin monessa, mut ei se riitä elämän sisällöksi.

Kavereiden kanssa nähdessä aina sellanen olo, et ihan kivaa. Kuin olisi kiire jonnekin muualle. Yksin kotiin?

Lukemattomia treffejä, tapailuja, joista ei synny mitään sielujen yhteyttä.

Kaikki avaimet on itsellä, mut ne oikein käy mihinkään. Ikuinen ulkopuolinen. Sivustaseuraajan tarina.

Kai joillakin elämä menee näin. Se oma jengi ja oma juttu odottaa löytämistään.

Oon kiitollinen joka ihmisestä, harrastuksesta, työstä. En ole mikään kusipää. Jään vaan aina hieman ulkopuolelle ja oon se, joka ehkä pyydetään, jos mukaan mahtuu. Mut en ole se ykkösvalinta enkä pyytäessäni saa porukkaa oikein mukaani.

Nuorena kaikki hakee paikkaansa ja suurin osa löytääkin. Mut osa jatkaa räpiköintiään vielä pitkälle aikuisuudessa.