Milloin tunsit olevasi todella elossa?

Joulukuussa 2012, kun tulin valtimorepeämän jälkeen tajuihini Meilahden sairaalan verisuonikirurgisella osastolla. Letkuja, piuhoja ja laitteita oli paljon enkä pystynyt liikuttamaan edes käsiäni, mutta tunsin aivan huumaavan kahvintuoksun. 

Teho-osastolla kolmannen koronapiikin jälkeen

Joka aamu herään kiitollisena siitä, että elän vielä.

Silloin kun teen jotain itselleni tärkeää ja merkityksellistä. Silloin kun seuraan sydäntäni välittämättä muiden mielipiteistä (aiheuttamatta kuitenkaan pahaa kenellekään).

Aina kun tilille tipahtaa yli tonni.

Viime talvena yhtenä päivän, kun satoi paljaaseen maahan isoja hitaita lumihiutaleita. Silloin tunsin itseni rennoksi ja kuin uudestisyntyneeksi.

Kun pahimman koronapsykoosin aikana olin valmistautunut taisteluun tai pakoon.

Silloin kun kuppanenhuora otti suihin ja laukesin sen kurkkuun vuonna 2003.

Koen usein luonnossa liikkuessani. Jos on kauniit maisemat, aurinko lämmittää, veden äärellä tai syksyllä, kun tuulee voimakkaasti (ei sentään myrskyä).

Nyt, kun lopetin kokoaikatyön ja löysin osa-aikaisen työn. Mikä vapaus! En ymmärrä miten ihminen voi vuodesta toiseen tehdä joka päivä kahdeksan tuntia töitä, olin puolikuollut aina töiden jälkeen ja mitään muuta ei jaksanut kuin olla. Viikonloput meni palautumiseen ja kotitöiden tekoon. Nyt virtaa riittää töiden jälkeen, jaksaa harrastaa, pitää kotia siistinä, panostaa ruokaan ja nähdä ystäviäkin. Rahasta ei ole puutetta kun elää muutenkin minimaalisesti. Työkkärin listoilla en ole, rahaa riittää juuri omiin tarpeisiin eikä tarvitse hakea soviteltua.

Osa-aikatöihin pitäisi kannustaa enemmän. Emme ole kaikki työjuhtia.

En kyllä edes muista. Kurjaa, tylsää, yksinäistä eloa :(