elämä aivan sekaisin. =(

Kuinka niin? En ole viinamäen tyttöjä.

tuollaine pysähtyminen, kysyy itseltään olenko onnellinen ja mitä halua tulevaisuudelta. Katsoo toisaalta siihen asti elettyä elämää ja tuntuu, ettei ole saanut aikaan miään erikoista ja että tietyt portit on jo suljettuja. Tulee hätä käteen. Keksi itsellesi minkä pitää olla toisin ennen kuin teet hätiköityjä päätöksiä esim. eron suhteen.



Yleensä ne tarvitut muutokset ovat sellaisia, joita voi tehdä ihan itse. Muut eivät kanna taskuihisi onnea. Ala harrastaa enemmän, liiku kodin ulkopuolella, opettele jokin uusi taito, opiskele lisää. Kirjoita, ole luova, urheile, kokeile mitä kaikkea osaat.

tein lapsen, selkeni aika pian mitä haluan (työ) ja, että vauvaa juuri tarvitsin, no nyt olisi opiskelut edessä, pelottaa ja olen samalla iloinen.



Lapsi on vaikea, eli "kiukkupylly" ja suhde ei etene, pahenee vaan, uusi ahdistus... MUTTA en jaksa kiinnittää turhiin asioihin huomiota.



Pakko elää päivä kerralla ja keskittyä lapseen ja tulevaan ammattiin... Se voisi periaatteessa olla mun neuvo, älä ota turhaan stressiä, asioilla on tapana järjestyä ja yleensä ne menee miten menee =) uskon kohtaloon todella paljon, jos joku ei etene, älä jää sitä murehtimaan siirry toiseen tehtävään..



Tsemppiä ja toivottavasti edes jotenkin auttoi..



Kaikilla on ja saa olla huonoja päiviä, eihän muuten osattais arvostaa niitä hyviä... eikä kaikki aina tiedä mitä haluaa ja mitä pitää ja miten tehdä.

Kiitos 5!! Samanlaisia juttuja! Itsekin uskoin kohtaloon mutta en tiedä enään! Voiko omaan kohtaloon vaikuttaa? Tein lapsen, tein toisen,Olin kotiäitinä,menin töihin takaisin,vaihdoin työpaikkaa, rakennettiin talo,vaihdoin työpaikkaa, luulin että nykyinen olisi se "unelma". Samaa paskaa nykyisessä. Olen kasvatettu kiltiksi. Toisaalta kyllä haluan ollakin kiltti mutta en tiedä haluanko nykyisessä parisuhteessa, koska olen pettänyt. Miehestä en tiedä...

Tuntuu että lapset epänormaaleja ja levottomia. Tytöstä tulee riiviö. Pojasta ylikiltti.

Tässä ihan hengästyy ajattelussa.

Mistä vitusta sen onnellisuuden löytää ja sitten että saisi pidettyä siitä kiinni!

Huomaan että itse tekemisestä ainakin mutta sitten kun siitä ei saa mitään arvostusta tai kukaan ei huomaa mitä olet tehnyt. Olen luova mutta ei rohkeutta lähteä mihinkään perus turva työstä ja epävarmuuteen. Ja lisäksi en tiedä olenko tarpeeksi luova. Toisaalta opiskelu kiinnostaisi jos pääsisi ja jaksaisi opiskella eteenpäin mutta riittäisikö rahkeet? En vaan tiedä jaksanko tyytyä tähän elämään. Tuntuu että heitän vaan jotain hukkaan itsessäni.

Niin ja kun puhun vaikka erosta äidilleni tai mitä en halua sietää suhteessani enään niin äitini jotenkin muuttuu katkeraksi? Tai rupeaa puhumaan että hänkin vielä ottaa ja lähtee jos jotain tapahtuu siis isäni tekee jotain. Että hän ei katsele sellaista enään. Onko kellään yhtä hullua suhdetta äitiin?

kiitä itse itseäsi, osta jotakin kivaa...



harmi, että olet pettänyt, mutta eikö kannattaisi puhua miehen kanssa? miksi tuhlata aikaa siihen jos et rakasta? kannattaako tuo?



älä mieti noin paljon.. hommaa tytölle joku harrastus, vie vaikka sirkuskouluun, siellä saa olla riiviö =D ja laita poika myös sinne, jos vähän rohkaistuu...



en minäkään lähtisi turvallisesta duunista" en halua ottaa niiin paljon riskejä.. mutta opiskella lähden...

et ollut varma luovuudesta, kokeile maalauskurssejä =D ihan oikeasti ne on aika jänniä...



huoh, miten helppoa on antaa muille "neuvoja" mutta kun osaisi itseäänkin neuvoa =D

T:5

Otin paperin ja kynän, kirjoitin paperille avoimesti mitä haluan saavuttaa - päämääräni, omat hyvät ja huonot puoleni, joita voin parantaa. Mietin mitä konkreettista puutteilleni voin tehdä. Listasin asioita, jotka parantaisivat tilannettani (es. hanki koulutus tai hae töitä). Mietin mitä mahdollisuuksi minulla on - ei enää nuoruuden haaveilua vaan realistisia mietelmiä mihin voisin oikeasti kyetä. Olisin voinut jäädä sohvalle makaamaan tekemättä mitään asialle (syrjäytynyt) ja odottaamaan että joku "pelastaa" minut, mutta sitähän ei tosielämässä tapahdu, joten päätin ottaa härkää sarvista. Päätin yksi kerrallaan toteuttaa listaamani asiat. Ensiksi hankin ajokortin, sitten hain töitä (ihan mitä vaan, unohdin haavekuvani ja ylpeyteni ja otin vastaan mitä tahansa pätkätöitä) sitten hain sellaiseen koulutukseen, josta tiesin olevan minulle oikeasti hyötyä, joka työllistäisi minut. Parissa vuodessa sain elämäni perusasiat järjestykseen ja silloin minulla riitti energiaa opiskeluun ja hain aikuiskoulutukseen, ihan uudelle alalle, pääsin sisään ja taas parin vuoden kuluttua minulla oli koulutus, työkokemusta ja uusi elämä. Jos en olisi kirjoittanut paperille päämääriäni ja puutteitani, olisin varmasti syrjäytynyt. Tämä auttoi minua. Kokeile jos se auttaisi sinuakin, se ei ainakaan pahenna tilannetta. Tsemppiä!

8.lle.



Kun en tiedä rakastanko miestä? En tiedä uskallanko rakastaa oikeasti? Vai onko luottamus mennyt ajan saatossa kun mies ollut törkeä minulle. Tiedän vain että en haluaisi enään pettää jos voin sen välttää muuten. Miehestä en tiedä onko oikea minulle vai voisinko olla onnellisempi jonkun toisen kanssa?

ja mihin rahkeeni edes riittäisivät ujona.



Lapsista että sirkuskoulua ei ole tässä kaupungissa ja tyttö muuten ujo paitsi kotona "pomottelee" ja minun mielialani vaistoaa hyvin ja tulee levottomaksi. Poikaa taas olen kouluttanut kiltiksi osittain koska mieheni ei tottele minua. Niin poika ainakin tottelee sitten...kuulostaa hullulta,mutta en tiedä onko mies narsisti. On vaan opetettu että ei tarvitse miellyttää! =( Siinä sitä työsarkaa olisi mutta jaksanko....

Toisaalta itse miellytän että onko tämä joku jing/jang juttu vastapuolista?



Pitkään pelkäsin autolla ajoa ja sitten oli pakko opetella ja nyt osaan sen hyvin.

Tavallaan olen saanut kaiken mitä olen halunnut,mutta en arvostusta tai rakkautta ole saanut ja luottamusta.

hui ihan kun omaa tekstiäni lukisin paitsi että äitiä ei ole elossa ja tiedän mieheni pettäneen



kuinka kauan ootte ollu yhdessä?



meillä tuli 10 ollaan 35/36 ja totaali alamäki parisuhteessa alkoi jo -juurikin- 5-6 vuotta sitten

esikoisen synnyttyä



oon miettinyt omalta kohdalta pari painavaa syytä mitkä on johtanu tähän

väsymys, parisuhteen hoitamatta jättäminen, minun marttyyriasenne miehen itsekkyys





ps eka lasillinen mulla, kohta otan toisen

mutta kysymys kuuluu täälläkin mitä nyt miten tästä eteenpäin

siis 12v yhessä ollaan oltu ja alamäkijo ennen esikoista mutta lapset pahentaneet kun huoli heistä on täysin minulla! Minulla myös väsymys, mies ei lähde mihinkään kotoa ja jos lähtee niin ei ota lapsia vaan ovat minulla. Itse otan lapset mukaan kun en niitä halua törkeälle ja välinpitämättömälle isälle jättää!!! Kun ei huolehdi syömisistä tai nukkumisista vaan itse pelailee vaan lasten kanssa tai lapset katsoo vierestä herraa 33v.

Olen yli 30v. enkä vieläkään tiedä mitä oikeasti haluaisin elämältäni. Kaksi ammattiakin olen opiskellut, kumpikaan ei tunnu silti "oikealta".



Parisuhteessa kaikki on ok, mutta lasteni sairaudet vievät rajusti pontta jaksamisestani. Tälläkin hetkellä stressaan syksyn kiireitä ja tulevia (sairauksiin liittyviä) murheita jo etukäteen. Mutta velviydyttävä on, koska valinnan varaa ei ole...



Olen alkanut kirjoittaa unelmien vihkoa, johon kerään ajatuksiani ja kuvia, iskulauseita tms. Ehkäpä tää tästä joskus selkenee...

Tota unelmien vihkoa en ole tehnyt...ehkä pitäisi. Tosin unelmat nykyään pieniä. Vai siinäkö on ongelma?

Olen pitänyt ajatusten päiväkirjaa...mihin kirjoittanut huonoa oloa ja pettymystä. Ajattelen että kirjoitan lapsilleni ja voivat lukea joskus kuolemani jälkeen sitten 50v päästä.

elämä kaaoksessa. Ikää 31, kaksi lasta, kolmas tulossa, vakityö on (josta periaatteessa pidän), oma talo (josta unelmoinut kauan), minä kiltti , mies aikaslailla itsekäs... Kauan menty ja tehty miehen mielen mukaan, unohtanut siinä sivussa itseni. Nyt olen sitten marttyyri ja oma elämä kadoksissa, en edes tiedä enää mikä minut tekisi onnelliseksi. Takana 13 v. miehen kanssa ja en tiedä mitä haluan yleensäkään.

Voimia ei tunnu olevan ratkoa tätä itse... odotan vain, että tämä tilanne jotekin raukeaisi ja nopeasti.

15..miten ajattelit että ratkeaa?....oletko hakenut apua tai keskustellut kenellekään läheisellesi?

mutta lapsellisella tavalla toivon, että olisi jokin ikäkriisi ja menisi ohi, koska en todellakaan jaksa tällä hetkellä hakea apua. Kaikki voimat menevät vain lasten hoitamiseen, kodin pyörittämiseen ja tähän raskauteen. Miehen itsekkyys sapettaa niin kovin, mutta koska kaikki on kaaoksessa en voi enää luottaa siihenkään, että esim. eroaminen helpottaisi oloa. Ehkä ongelma olenkin yksin minä eikä mies.

Olen kyllä miettinyt ihan tk:n mt-toimiston keskustelua, koska uskon, että se voisi avata omia silmiä, mutta pienellä paikkakunnalla kynnys mennä on kova.

Läheisille en ole nyt puhunut, aiemmin yritin äidilleni, mutta hän otti heti ensimmäisessä lauseessa niin vähättelevän asenteen, että jätin siihen. Tajusin siinä miksi en teini-iässäkään voinut puhua äidilleni ongelmista, miten siis nytkään.



15

harrastuksien suhteen?? keksi oikeasti ap lapsille joku harrastus niin saat sinäkin edes yhden tunnin olla ihan yksin!



ja aina sanotaan, ettävkyllä sen tietää, rakastaako vai ei... no hitto ku en minäkäään tiedä rakastanko... vai jos ei tiedä niin ei siis rakasta? ohhooh!!!



no miltä sitten se kerta kun petit tuntui? oliko ihanaa...?



T:8