Miksi nuorten urheiluharrastuksissa panostetaan niin paljon kilpaurheiluun?

Olen miettinyt tätä samaa. Monessa lajissa on vieläpä niin, että jos et aloittanut 5-vuotiaana, on ihan turha havitella myöhemmin mukaan. On tietysti sekin puoli, että suurimmaksi osaksi suomalaista urheilua ohjataan talkoovoimin, ja onko sitten valmentajilla sen oman ryhmän/joukkueen lisäksi intoa käyttää lisää arki-iltoja höntsäporukkaan. Mutta matalan kynnyksen harrastamista todellakin kaivattaisiin. Luulisi, että siihen voisi saada valtiolta tai kunnilta jotain tukeakin, kun kuitenkin lasten/nuorten fyysinen hyvinvointi heikkenee koko ajan.

Samaa mietin jo vuosia sitten, kun poika lopetti uintiharrastuksen pakollisten kilpailujen vuoksi. Menestyi liian hyvin, että olisi saanut jatkaa harrasteryhmässä.

Hän löysi sitten myöhemmin snorkkelisukelluksen. Viihtyi siellä vuosia, kun ei tarvinnut kilpailla.

Se on palkatonta vapaaehtoistoimintaa. Kilpailihenkiset valmentajat valmentavat lastensa joukkueita. Ainoa palkinto työstä on voitto kisoissa tai pelissä.

Liikunta ja urheilu ovat tänään yksi yritystoiminnan muoto. Kilpailutoiminta sitouttaa lajivälineiden ja kenttien pitkäaikaiseen käyttöön. Urheilutulokset sinällään eivät tuota mitään. Ne ainoastaan kiihdyttävät lajeihin liittyvien tuotteiden ja palvelutoimintojen myyntiä ja yritystaloudellista tulosta.

Junnuliikuntaa vedetään talkoovoimin ja jostain syystä nämä höntsäryhmiä haluavat vanhemmat eivät ole halukkaita vetämään ryhmiä. Harva jaksaa talkoilla ryhmissä, joissa ei ole omia lapsia. 

Lisäksi ongelma on, että höntsäryhmiin ei sitouduta käymään edes sitä kertaa viikossa vaan ne hyvin usein kuihtuvat kasaan. On kohtuullisen turhauttavaa ohjaajalle mennä yksinään lämimään halliin siltä varalta, että tällä viikolla joku tulisi.

Höntsäryhmät ovat usein aika kamalia ohjata. Jos lapsilla ei ole mitään motivaatiota lajia kohtaan, niin harjoituksia joudutaan pitämään kasassa paljon kovemmalla kurilla kuin motivoituneiden lasten kanssa. Muuten käy niin, että ne muutamat äänekkäät ADHD-tapaukset ottavat vallan ja ryhmän hiljaiset joutuvat kärsimään heidän esiintymisestään. 

Uskallan väittää että jos olisi enemmän semmoista muutenvaan huvikseen tapahtuvaa liikuntaa tarjolla niin olisi liikkujiakin. Ei kaiken tarvitse olla maksimaalista suorittamista.

Tyttöni ei ole harrastanut mitään liikuntaa vuosiin, kun kaikki harrastusyritykset karahtivat siihen, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä. Vasta nyt täysi-ikäisyyttä lähestyessä hän alkoi käydä tanssiryhmässä, joka toimii 'aikuisten' kuntoilutyyliin ilman kilpailullisuutta. Ihmeteltiin sitten sitä, miksi lasten pitää kilpailla mutta aikuisten ei.

Aikuisten ja lasten harrastukset nyt vaan ovat erilaisia. Esimerkiksi jos aikuinen haluaa harrastaa uintia niin hän ostaa uimahallin sarjalipun, kun taas lapsi jonka halutaan harrastavan uintia ilmoitetaan uimaseuran treeneihin.

Suomen huippu-urheilua kun seuraa, ei uskoisi että panostetaan yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Uskallan väittää että jos olisi enemmän semmoista muutenvaan huvikseen tapahtuvaa liikuntaa tarjolla niin olisi liikkujiakin. Ei kaiken tarvitse olla maksimaalista suorittamista.

Miten sitten selität sen, että hyvin usein muutenvaanhuviksi -ryhmät loppuvat hyvin usein harrastajapulaan. Esimerkiksi futiksessa harrasteryhmien pitäminen kasassa on erittäin vaikeaa ja yleensä ne loppuvat viimeistään ala-asteen loppuvuosina, koska tulijoita ei vain ole.

Lisäksi on ERITTÄIN paljon lajeja, joita voi harrastaa ihan vain huvikseen, mutta nekään eivät yleensä kelpaa.

Veikkaan, että tämä "ei ole höntsää" on sellaisten vanhempien selitys, joiden lapset eivät halua liikkua ja he kuvittelevat, että lapset liikkuisivat, jos vain olisi jotain muuta kuin juuri sitä mitä on tarjolla. Esimerkiksi meidän pojan koululla on ilmainen kaikille avoin sählykerho. Mukana ei ole yhtäkään lasta, joka ei pelaisi jotain lajia joukkueessa. Mistä se mielestäsi johtuu?  

Vierailija kirjoitti:

Höntsäryhmät ovat usein aika kamalia ohjata. Jos lapsilla ei ole mitään motivaatiota lajia kohtaan, niin harjoituksia joudutaan pitämään kasassa paljon kovemmalla kurilla kuin motivoituneiden lasten kanssa. Muuten käy niin, että ne muutamat äänekkäät ADHD-tapaukset ottavat vallan ja ryhmän hiljaiset joutuvat kärsimään heidän esiintymisestään. 

Jos ei ole mitään motivaatiota lajia kohtaan, niin sitten ei tietenkään harrasta. Mutta lajista kiinnostuneille voisi aivan hyvin tarjota mahdollisuuden harrastaa huvin vuoksi ilman kilpailullisia tavoitteita.

Suomalaiset ovat urheiluhulluja ja vain voitto kelpaa.

Moni harrastus menee pilalle just tämän takia.

Poika lopetti kiekon kun uusi valmentaja aloitti peluuttamaan ykkösketjua ennen kaikki ketjut sai pelata.

Alemman sarjan joukkue. Joten meni sekin harrastus sitten siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höntsäryhmät ovat usein aika kamalia ohjata. Jos lapsilla ei ole mitään motivaatiota lajia kohtaan, niin harjoituksia joudutaan pitämään kasassa paljon kovemmalla kurilla kuin motivoituneiden lasten kanssa. Muuten käy niin, että ne muutamat äänekkäät ADHD-tapaukset ottavat vallan ja ryhmän hiljaiset joutuvat kärsimään heidän esiintymisestään. 

Jos ei ole mitään motivaatiota lajia kohtaan, niin sitten ei tietenkään harrasta. Mutta lajista kiinnostuneille voisi aivan hyvin tarjota mahdollisuuden harrastaa huvin vuoksi ilman kilpailullisia tavoitteita.

Tai sitten kannattaisiko hakeutua lajiin, joka ei ole kilpailullinen tai ainakaan joukkuepeli? On aivan äärimmäisen vähän lapsia, jotka  ovat kiinnostuneita vaikkapa koripallosta kuntoilun tai tekniikan oppimisen takia. Koko lajin idea on olla peli, jossa pelataan vastakkain eikä vain yksinäistä heittelyä. Lisäksi suurin osa haluaa pelata. Ylivoimaisesti suurin osa haluaa jopa pelata toisia joukkueita vastaan. Jos halutaan pelata toisia joukkueita vastaan, ei yleensä haluta hävitä 100-0, koska siitä tulee paha mieli, joten vähän pitäisi harjoitellakin. Höntsäryhmiä perustetaan hyvin säännöllisesti, mutta niillä on taipumus kuolla omaan mahdottomuuteensa. Ne joita laji kiinnostaa, siirtyvät tavoitteellisempaan ryhmään ja ne joita ei lopettavat. 

Aikuisten ja lasten liikunnassa on yksi aivan kategorinen ero. Aikuiset tiedostavat, että heidän pitää kuntoilla pysyäkseen terveinä. Tämä on pääasiallinen syy hyvin monien aikuisten liikkumiselle, kun taas lapset eivät tyypillisesti mieti tällaista. Siksi aikuisille riittääkin useammin se pallon perässä juoksentelu ilman mitään tavoitteita, koska sillä saa viikon liikuntatavoitteet täyteen.  

Mutta lajista kiinnostuneille voisi aivan hyvin tarjota mahdollisuuden harrastaa huvin vuoksi ilman kilpailullisia tavoitteita.

Meillä lapset pelaavat jalkapalloa joka on väistämättä "kilpaurheilua" koska kaksi joukkuetta pelaa aina toisiaan vastaan eikä jalkapalloa harrasteta vain pomputtelemalla palloa kentällä keskenään ilman vastustajaa.

Siltikin sarjatasoja on joka ikäluokassa useampia ja alimmilla sarjatasoilla pelaaminen on vain kivaa yhdessä höntsäämistä eikä verenmaku suussa tuloksen tavoittelua.

Ongelmia tulee pienissä seuroissa joissa poikia tai tyttöjä ei riitä kuin yhteen ikäkausiryhmään jossa yleensä mennään niiden ehdoilla jotka oikeasti haluavat kehittyä ja pelata korkeimmalla sarjatasolla johon taidot riittävät.

Ikävä tosiasia on se että tällaiseen joukkueeseen ei mahdu pelaajia joita ei kiinnosta pelata täysillä, matkustella turnauksiin eikä osallistua edes kaikkiin treeneihin.

Itsekin pitäisi tajuta että tämä joukkue tai edes laji ei ole nyt minua varten ja vaihtaa johonkin missä voi vain höntsäillä.