Olen 43 v. kahden lapsen totaali yh, ja tulevaisuus on auki. En tiedä mikä olisi seuraava järkevä siirto

Lapsuudenperheeni on kuollut, eikä muuta sukua ole, lasten isä on häipynyt vuosia sitten eikä häneen ole mitään kontaktia. Ei myöskään hänen sukuunsa. En jaksa lähteä avaamaan raskaita tapahtumia tässä. Elämässäni on ollut paljon ikäviä tapahtumia ja sattumia jotka ovat johtaneet tällaiseen juurettomuuteen, ja joihin en ole voinut vaikuttaa. Olen ns. irtolainen. Asuinpaikkani ovat vaihtuneet maantieteellisesti moneen kertaan, joten minulla ei ole oikein ystäviäkään. Elämässä sattuneiden asioiden takia luottoni ihmisiin on heikko, enkä oikein kykene pitämään kuin pinnallisia suhteita ihmisiin. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa niin paljon että toipuminen vie kohtuuttoman paljon aikaa. Parisuhdetta ei ole ollut kymmeneen vuoteen, enkä kaipaa ketään vierelleni.

Työelämässä olen ollut aina hyvä, pidetty, tehokas ja sosiaalinen. Somessa jaksan pitää ihmisiin yhteyttä koska saan itse päättää milloin olen tekemisissä. Osallistun paljon yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Lapsilla on harrastuksia, ja kavereitakin on ympäri maata ja maapalloa. Heidän vanhempiensa kanssa olen pinnallisesti tekemisissä. Muutimme pois Suomesta vanhempieni kuoleman jälkeen. Sain töitä pohjoisesta pieneltä paikkakunnalta. Työtilanne on sittemmin muuttunut, ja elämäntilanne myöskin. Molemmat lapseni ovat saaneet neuropsykiatrisen diagnoosin joka vaatii resursseja. Täällä pienellä paikkakunnalla niitä ei ole. Asioiden hoito on aika vaikeaa ja joudun asioimaan kaukana isommissa kaupungeissa.

Suomeen en halua enää palata. Haluaisin myös opiskella lisää, haluan enemmän mahdollisuuksia itselle ja lapsille. Lapset eivät puhu tämän maan kieltä kovin hyvin, ja se on ainoa haittapuoli. Mietin myös olisiko heidän diagnoosiensa takia parempi asua Suomessa. Tosin sekään ei välttämättä takaa avun saamista. Asumme nytkin hyvinvointivaltiossa joten apua saa täälläkin jos saa. Neuropsykiatrinen osaaminen ja tuen saaminen on ongelma molemmissa maissa. Olen tottunut pärjäämään aina yksin, se ei ole ongelma. En koe olevani uupunut, vaan ihan onnellinen ja tyytyväinen. Mietin vaan että mikä olisi seuraava askel elämässä.

Lapsilta olen kysynyt ja he haluaisivat Suomeen. En vain enää palkallani siellä pärjää ja tuista en halua olla riippuvainen. Suomi maana ja kansana on myös kova ja tunteeton, se masentaa todella paljon, ja pelkkä ajatus Suomeen muutosta takaisin on ahdistava. Samalla mietin mitä tällainen reissuelämä tekee lapsille. Toistaiseksi he ovat tykänneet.