Ystävä, joka tieten tahtoen ajaa itsensä aina väsyksiin, ei tajua rajojaan ja suuttuu

kun niistä hänelle varoitellen mainitsee.

Eli hän on touhukas ihminen jolla täytyy koko ajan olla sata rautaa tulessa, ilmeisesti tylsistyy ja tympääntyy jos elämä on tasaista ja rauhallista.

Ongelma on siinä, että hankkiessaan uusia projekteja, hän ei yhtään ota huomioon muuttuvia tekijöitä (joita tulee aina!) ja sitten on ihan kusessa, väsynyt, itkee, syyllistää lähipiiriä kun häntä ei taaskaan auteta esim. lastenhoidossa että saisi projektinsa loppuun jne.

Vanhempansa ja miehensä vanhemmat ovat jo väsyttäneet itsensä jatkuvalla lastenhoidolla edellisten projektien aikana, ja nyt on uus pieni lapsikin taas mutta jälleen pukkaa uutta projektia.

Itse yritin hänelle taas varovasti sanoa, että mitenköhän hän tulee jaksamaan ja onko miettinyt että projektissa voi tulla vastoinkäymisiä ja kukas tällä kertaa hoitaa pienimmän lapsen kun hän on miehensä kanssa kiinni projektissa (kuulemma kolme isompaa lasta hoitavat.. Alle 10-vuotiaita ovat kaikki...) ja kun uskalsin epäillä tämän toimivuutta, ystävä suutahti ja sanoi että olen vaan kateellinen ja miksi yritän estää häntä toteuttamasta unelmiaan, miksi en kannusta häntä.

Huoh. Minä en kyllä enää kuuntele yhtään valitusta ja itkua, kun hommat taas alkaakin tökkiä ja hän on lopen uupunut. Ja estän hänet somessa, jottei tarvitse lukea marttyyripäivityksiä väsymyksestä ja rankkuudesta ja siitä "ettei kukaan auta häntä".

Miksi jotkut ei ikinä opi?