Kuinka monta kertaa sinä kävelit ylitseni

Vauva yskähti itkunpuuskan ensimmäisen ähinän makuuhuoneen pysähtyneeseen lämpöön. Parivuoteessa yksin nukkuva ihminen havahtui, avasi karheat luomensa. Hiuksia oli karannut nutturalta ja liimaantunut hikisiksi rihmoiksi niskaan. Unien kaivosta ei jäänyt mielikuvia, ainoastaan pimeys vaihtui lattianrajasta kajastavaan oranssiin yövaloon. Vauva alkoi saada voimaa ääneensä, puristi palleastaan hätääntynyttä nälkähuutoa, jonka pitkä nuotti päättyi nikotteleviin hengenvetoihin. Nainen oikoi koppuraksi lukittuneet sormensa yksitellen, kämmenissä oli kynsien painamat puolikuut. Hän nousi istumaan kiskoen vatsaan liimantunutta yöpaitaa irti ihosta ja kuunteli. Suljetun oven takaa olohuoneesta soi yksitoikkoinen Piippolan vaarilla oli talo hiiala-hiiala-hoi.



Hän astui makuuhuoneesta ulos ...siellä se hoiteli lampaitansa hiiala-hiiala-hoi... ja astui yöpaidan helmaa pidellen selällään makaavan miehen yli, jatkoi askeleitaan keittiöön. Tuttipullo, Tutteli-purkki, sakset, mikro ja kaksikymmentä luhistunutta sekuntia hän seisoi liikkumattomana keittiön pimeässä. Sielläkin oli liian lämmin, leivinuunin hohka työnsi lokakuun hyytävyyttä takaisin ikkunoihin. Uuni piippasi. Lämmin tuttipullo kädessään hän astui jälleen miehen yli. Villamatolla retkottava mies kuorsasi vastenmielisesti haiseva suu apposen auki, kämmenet levällään kattoa kohti. Jyrinän ja kurnutuksen alla Piippolan vaari hoiteli lehmiänsä, mää-mää siellä ja mää-mää täällä. Nainen kääntyi ja otti empivän askelen lähemmäksi. Työnsi miehen hartiaa jalallaan ja poimi olkapään alta määkivän vauvalelun. Kalpea aavistus tunteesta, että lähimmäisestä täytyy pitää huolta. Tai ehkä vain armeliaan hiljaisuuden toive: hän laskeutui hämärässä matolle polvilleen, asetti tuttipullon viereensä ja pyöräytti miehen raskaan painon kyljelleen. Polvet koukkuun, käsi koukkuun kasvojen lähelle. Turvallinen asento tai ainakin sinnepäin, kuorsaus vaimeni. Takaisin jaloilleen noustuaan hän poimi sohvalta ohuen viltin ja tiputti sen sormenpäistään hahmon hartioille eikä enää katsonut häntä kuin vaimo miestään.



Tuli aamu.



Nainen nuuhki vauvaa sylissään, hymyili ja hymisi vauvojen ja äitien kieltä. Hän hiipi joustavin ja keinuvin askelin, varoen säpsäyttämästä pikkuruista. Astui miehen yli niin, ettei lapsi nähnyt isäänsä. Teeveden kiehuessa katse kierteli kuormittuneella tiskipöydällä. Pitäisi kerätä tyhjät olutpullot pois ennen kuin kukaan muu heräisi. Hän laittoi teeveden laakeaan valkoiseen mukiin ja upotti höyryävään veteen pyramidin muotoisen teepussin. Teelehdet ja kirjavat, kuivatut kukat pehmenivät hiljalleen. Hän nojasi ohimoa kämmeneensä ja kuunteli tyhjyyden kaiutonta kahinaa. Päivät laahautuivat kuin tuhkanharmaa viitta routaisella maalla. Mies oli levittänyt uunista tuhkat pensaiden juurelle eilen, tehnyt pihatöitä. Oli käynyt yöllä viimeiseksi keittiössä halaamassa hartioiden takaa ja sopertanut humalaisen paatoksella hyvää yötä. Oli kohta sen jälkeen mylvinyt käsittämättömiä sanoja ja möyrinyt kontallaan lelujen seassa lattialla. Nainen oli tuijottanut häntä sielu jähmeänä. Videokamera kädessä, kuvannut kolme minuuttia. Saisi katsoa itse. Hän ei enää katsoisi. Hiiala-hiiala-hoi.



Hän joi teensä ja oikoi sitten roskapussin korin pohjalta. Olutpulloja oli kuusi. Mies makasi yhä lattialla, kuorsasi sylkilammikossa ja pulloja oli vain kuusi. Mies oli valmistellut pihaa ja kotia. Oli halannut pitkään. Hävinnyt sen jälkeen yökyläilemässä olevan pojan huoneeseen. Niin, rumassa kuvassa oli virheitä, paljon. Miksi huoneeseen? Äkkiä harmaan mielen kanvaasi risahti halki ja hän näki sen taakse. Hän laski muovipussin kilahtaen lattialle.



Tyhjässä huoneessa, valkoisessa lääkepurkissa ei ollut kantta.



Melissa