Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään muulla töykeää miestä?
26.07.2010 |
Minun mieheni on muutenkin vähäpuheinen,sen vielä hyväksyn, mutta tyly käytös minua kohtaan surettaa.
Tiedän, että miestäkin stressaa perhetilanteemme, meillä on vaativa erityislapsi.
Kun lapsenkin sanallinen kommunikointi on pääasiassa raivoamista ja kiukuttelua, tunnen olevani pelkkä kaatopaikka tässä perheessä ja koko elämässä.
Mieheltä kyllä tulee paljonkin sanoja silloin, kun hän moittii tai haukkuu minua, mutta en muista milloin hän on viimeksi sanonut minulle jotain ystävällistä.
Usein on sellainen tunne, että kuihdun ja näivetyn sisältä, kaipaisin niin kovasti pientä hyväksynnän ja hellyyden osoitusta joskus.
Olen miehelle tästä puhunut, olen kertonut että hänen huutamisensa satuttaa minua, ja että olen masentunut.
Hän on silloin ollut kiusaantuneen oloinen, eikä ole osannut sanoa yhtään mitään.
Neuvokaa, miten jaksaisin?
Olisiko jokin keino että voisin tukahduttaa hellyydenkaipuuni?
En kuitenkaan tahtoisi muuttua itse tunteettomaksi, vammainen lapseni vaatii paljon empatiaa.
T. yksi väsynyt äiti
Kommentit (7)
tilanteesi ap. Itse olen aina tällaisia viestejä lukiessani iloinen miehestäni, joka ei huuda eikä hauku. Rauhallisesti kertoo jos on jostain eri mieltä tai ei pidä jostain mitä teen, ja perustelee aina. Ei siis suutu "tyhjästä" tai hermostu mistään jos ei oikeasti ole syytä.
Huomauttaa kyllä jos on aihetta, mutta silloinkin järkevästi eikä minua haukkuen tai alistaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suosittelisin, joskus on hyvä että joku ulkopuolinen on mukana keskustelemassa.
Mieheni on todella ilkeä minua kohtaan usein. Esimerkiksi mennyt viikonloppu oli aivan hirveä. Meillä ei ole koskaan ollut fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä sitäkin enemmän. Jan kaikestahan hän tietenkin syyttää minua.. meillä ei kuulemma ole ketään ystäviä kenen luokse menisi kylään, minä kiellän häneltä kaiken (tosin moitinkin kaljan juonnista ja sen ostosta, kun ei ole rahaa), hän ei ole päässyt koko kesänä mihinkään lomalle (meillä ei ole ollut rahaa mennä mihinkään, en ole siis päässyt minäkään mihinkään)ym. ym. Syitä riittää.
Läheisyyttä meillä ei ole. Olen aina kateellisena seurannut kuinka ystävien miehet halaavat, koskettavat ja antavat suukon vaimollensa ihan yleisillä paikoillakin, meillä tätä ei tapahdu edes meidän kahden kesken ollessa. Läheisyyden kaipuu on hirvittävä.
Mistä johtuu, että mies ei kaipaa läheisyyttä? Mikä kehitysvaihe tai onko kasvatus mennyt pieleen (onko jäänyt lapsena ilman läheisyyttä)...vai mistä se johtuu?
Enemmänkin olen kuitenkin hänen käytöksestään ymmälläni. Tästä tuuliviirinä olemisesta..olen se kaatopaikka mikä kestää mitä tahansa vuodesta toiseen. Tosin tilanne on pahentunut viime aikoina..olen syypää kaikkeen, jopa siihen, että miehelleni on alkanut vatsa kasvaa viime vuosina (painoa tullut lisää). Vaikkakaan en ole asiasta hänelle maininnut kertaakaan.
Itse olen aika väsynyt tilanteeseen ja tällä hetkellä en tiedä enää mitä tehdä? Ensimmäisenä en haluaisi eroa ottaa, meillä on neljä yhteistä lasta ja kaksikymmentävuotta yhteistä elämää takana, mutta mitä muutakaan voi kohta enää tehdä?
Enemmän
Hui. Aika pelottavaa, että sun täytyisi tukahduttaa hellyydenkaipuusi. =( Se kaipuu on kyllä jokaisen ihmisen sisällä, ja siihen pitäisi vastakaikuakin saada.
Oma mieheni myös solvaa ja haukkuu suuttuessaan, ja se loukkaa mua kovasti. Toisaalta mieheni myös kertoo usein hyviäkin asioita, kehuu mua, sanoo kaivanneensa, tykkäävänsä, ja halaa ja koskettaa.
Jos miehesi ei ole yhteistyöhaluinen, mene edes itse juttelemaan muutamaksi kerraksi vaikka mielenterveystoimistoon. Kummasti siitä saa voimia, kun pääsee avautumaan ja parhaassa tapauksessa saa jotain työkaluja, joilla käsitellä tilannetta ja omia tunteita.
Voimia sinulle!
sävyyn esimerkiksi illalla kun lapsi on nukkumassa, että kuule, tuntuu että olen henkisesti uupunut meidän suhteeseen ja onko hän huomannut ettei huomioi enää rakastavasti sinua ollenkaan? Pysy kannassasi vaikka mies alkaisi sanomaan jotakin "no kyllähän mä keitän sulle kahvia aina lauantai-aamuihin" -juttuja...
Monesti mies tarvitsee sellaisen pysäyttäjän että jonkun pitää muuttua ennen kuin suostuu uskomaan että joku on vialla.
Teet tosi arvokasta kasvatustyötä lapsen kanssa - kovasti tsemppiä arkeesi! Älä missään nimessä koita hankkiutua eroon hellyydenkaipuusta, vaan koita löytää vaikka väliaikaisesti itsetunnon kohotusta hemmottelemalla itseäsi! Aloita pienesti;
pyydä mieheltä muutamia omia hetkiä, ja käy kampaajalla, kynsihoidossa, osta itsellesi leivos silloin tällöin ja naistenlehtiä. Hemmottele itseäsi arjessa niin paljon kuin pystyt!
Siunausta elämäänne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin umpikujalta tämä kaikki tuntuu.
Kampaajakäynnit, naistenlehdet ja sellaiset ihanat mutta pinnalliset asiat eivät enää riitä avuksi, että kaipaan niin kovasti tulla kohdatuksi ja kuunnelluksi IHMISENÄ.
Tuota mielenterveystoimistoa, tai jotain vastaavaa voisin kyllä ajatella. Olisi kerrankin joku ihminen, joka kysyisi mitä minulle kuuluu.
Kerran leikkipuistossa erän puolituttu kysyi ensimmäisenä ihmisenä miltä minusta tuntui, kun lapseni vammaisuus selvisi.
Alkoi heti itkettää, mutta yritin hillitä itseni, olisi ollut noloa murtua ja itkeä siinä.
Fyysisen kosketuksenpuutteeseen en tiedä mitään millä voisin sitä helpottaa, hassua että halaamiseksi tuklemisen tarve tuntuu ihan fyysisenä tuntemuksena, ihan kuin palelisi (tälläkin helteellä...)
Lapselleni osoitan joka päivä monta kertaa hellyyttä, kerron miten rakastan ja miten ihana hän on, ettei hänelle tule tunnetta etteui kukaan rakasta.
T. ap
saa olla elämä tuollaista kumppanin kanssa. Nih.